Huomenna se sitten taas on...se päivämäärä jonka tapahtumat muistan niin kauan kuin elän...muistan sen viimeisen aamuhalimme neljän vuoden takaa niin hurjan vahvasti, muistan kuinka ylpeäksi tunsin itseni kun näin Santerin kävelemässä talliin hakemaan mopoaan aamulla hänen lähtiessään kouluun. Muistan myös sen hirveän paniikin tunteen silloin illalla kun saimme puhelun sairaalasta. Voi kunpa olisi jokin keino palata neljä vuotta taaksepäin ja muuttaa päivän kulkua !
Santerin veli, Niklas, täytti tänään 3 vuotta ja sai juhlapäivänsä kunniaksi uusien dublo-legojen lisäksi käyttöönsä Santerin vanhat väritysliidut. Niklas piirsi sitten kolme hienoa ja värikästä kuvaa ja minun sydämeeni sattui kun Niklas silitteli liitupaketin kannessa lukevaa nimeä...Santeri Kangas...yritin niellä kyyneleitäni ja olla iloinen Niklaksen tekemistä taideteoksista.
Sanovat että surulla on tiettyjä vaiheita ja vasta kun sureva on käynyt ne kaikki läpi hän alkaa eheytyä.
Olisi ihan kiva tavata se joka on nuo surun vaiheet kirjannut ylös, onko hän muka joskus kokenut niin syvää surua että voi vilpittömästi väittää että surun vaiheet on käytävä läpi.
Tutkiskelin asiaa uudestaan aamulla 23.9. ja tämän päivityksen tein samantien.
Enhän minä enää lukion psykologian muistiinpanoista mitään muista (kuten nyt tuon suru vaiheiden kehittelijän nimeä) mutta internetin ihmeellisestä maailmasta löysin tiedon että nämä surun viisi vaihetta on kehitellyt alkujaan sveitsiläinen psykiatri Elisabeth Kübler-Ross.
Hän kuoli jo 2004 joten en sitten pääse keskustelmaan kanssaan ja tivaamaan hänen omakohtaisia kokemuksiaan Suuresta Surusta.
Minä en kyllä käsitä miksi minun ja Pekan, Santerin isän, pitäisi jossain vaiheessa hyväksyä tapahtunut. Ei kai tälläistä epäreiluutta voi koskaan hyväksyä, sen kanssa ei opi edes elämään mutta siitä huolimatta on yritettävä jatkaa eteenpäin. Emme kai sitten koskaan enää eheydy kun emme edes usko että koskaan tulemme hyväksymään tapahtuneen. Ollaan sitten vähän rikki aina, ei kai tässä muukaan auta.
Tuossa tuon Elisabeth-rouvan surutyövaiheistuksessa ne vaiheet ovat viha, kieltäminen,kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen.
Just, olen edelleen vaiheessa viha joten hyvin menee kun neljä vuotta onnettomuuden jälkeen en ole tämän pidemmälle päässyt surutyöni työstämisessä.
Ei, en vihaa sitä linja-autokuskia, en vihaa ketään ihmistä ylipäätään tästä tilanteesta mutta vihaan sydämeni kyllyydestä tätä tilannetta itseään !
To live in hearts we leave behind is not to die.
-Thomas Campbell
(vapaasti suomennettuna siis: kun elää rakkaiden sydämissä ei kuole koskaan)
Äiti
