Välillä tuntuu kuin en olisi kokenut yhtään mitään koko näiden 9 vuoden aikana, aivan kuin olisin ollut olemassa olematta lainkaan läsnä.
Odotan edelleen toiveikkaana sitä aikaa kun suruni hälvenee...kaikkialla aina toitotetaan siitä että suru helpottaa jossain vaiheessa. Ei vaan ole helpottanut, edelleen itken ikävääni, kaipaan Santeria enemmän kuin sanoilla voi kuvata.
Muistan kuinka joskus Santerin lähtiessä mopoilemaan sanoin hänelle "aja varovasti, mä en kestä jos sulle sattuu jotain ikävää". Se on totta, en todellakaan kestänyt sitä onnettomuutta joka vei hänet meiltä. Olen elossa kyllä mutta vain ulkonaisesti. Sisältä olen niin rikki kuin ihminen vain voi olla sairastumatta kroonisesti. Ehkä jonain päivänä herään taas elämään...sitä odotellessa...
