Siitä on nyt kuusi vuotta...edelleen olen ajoittain aivan varma että hetkenä minä hyvänsä Santeri ilmestyy paikalle virnistäen ja naurahtaen että "sä oot äiti ihan höntti".
Katsoin tänään Santerin pikkuveljen ja pikkusiskon kanssa sen pätkän "Toistaiseksi Tuntemattomasta syystä" ja jälleen kerran aloin miettimään että jos olisin soittanut Santerille koulunpäivänsä loputtua niin se puhelu olisi muuttanut päivän aikataulua juuri sopivasti...tai jos linja-auton matkustaja olisi hieman hidastellut kyytiin nousuaan...tai jos...
Olisi todellakin tarvittu vain pienen pieni hetki muutosta iltapäivän aikataulussa suuntaan tai toiseen eikä sitä onnettomuutta olisi koskaan tapahtunut. Kamalaa kuinka pienestä ajasta voikin olla kiinni kokonainen ihmiselämä !
Ikävä on suuri ja pohjaton, ei aika ole helpottanut sitä yhtään. On ihmeellistä ettei minusta näe päällepäin kuinka pahasti olen rikki ja hajalla, sivulliset satunnaiset vastaantulijat eivät osaa edes aavistaa millainen olisin jos kaikki olisi kuten pitäisi olla.
Yksi ystäväni totesi osuvasti "rikkinäinen ihminen esittää epätoivoisesti ehjää toisten ehjien ihmisten joukossa". Näin se on, olen vain olevinani ehjä. Vedän tavallaan Oscarin arvoista näyttelijäsuoritusta päivästä toiseen.
Tarkoituksenani oli laittaa yhdestä musiikkikappaleesta
pari kohtaa videolle ja tänne mutta nyt en kyllä kykene tekemään yhtään
mitään...teen sen sitten joskus tai sitten en, katsotaan nyt saanko
määrättyä itseni nielemään itkuni jonain päivänä
lähitulevaisuudessa...
Seija-äiti
