Tiistaina on 23.4., Santeri täyttäisi 25 vuotta. Tuntuu aivan oudolta että kymmenen vuotta sitten Santeri täytti 15 vuotta, sai mopokortin ja oli isänsä työpaikalla tet-viikolla. Ihan kuin mitään ei olisi oikeasti tapahtunut enää syksyn 2009 jälkeen vaikka todellisuudessa on tapahtunut paljonkin. Aivan kuin eläisin rinnakkaismaailmassa, odottaen pääsyä oikeaan elämääni. Siihen elämääni jossa Santeri on voimissaan, ehkä perustamassa perhettä ja kokemassa asioita.
Minun on tehnyt mieleni purkaa tuntojani tänne blogiin niin kovin usein mutta itseäni säästääkseni olen jättänyt kirjoittamatta. Päätin että enää en kirjoita tänne sillä ketäpä kiinnostaa lukea etten ole vieläkään selvinnyt esikoispoikani menehtymisen jättämästä tyhjiöstä.
Itken edelleen vähän väliä kaipuutani ja onnistun kääntämään kovin monen tapahtuman mielessäni jotenkin tyhmästi ja itsekeskeisesti koskemaan ikävääni Santeria kohtaan.
Tänään meillä kävi kylässä 4 kuukautta "nuori" poikavauva. Äitinsä, tunteellinen ja tunteistaan avoin ihminen, kertoi että hän koki olleensa onnellinen jo ennen poikansa syntymää mutta poikansa synnyttyä hän vasta on käsittänyt mitä onnellisuus todella voikaan olla.
En sanonut mitään vaikka mieleeni tulikin ajatus "Kun menettää lapsensa tietää mitä suru oikeasti on vaikka aikaisemminkin on luullut joskus olevansa surullinen"
Tämä kirjoitus jää nyt sitten,ainakin toistaiseksi, viimeiseksi kirjoituksekseni tähän blogiin. En todellakaan ole unohtanut Santeria, odotan häntä edelleen kotiin ja jokaisen mopoilijan nähdessäni sydäntäni kouraisee. Suru ei ole vieläkään tehnyt sitä taikatemppua joka sen väitetään tekevän eli muuttanut muotoaan. Se on edelleen kova, kipeä ja täysissä voimissaan.
Krookukset kukkivat, niin niiden pitääkin kukkia, Santerin syntymäpäivää odotellessaan...
