Kävin eilen, pitkästä aikaa, shoppailureissulla Tuurin Kyläkaupassa hyvän ystävättäreni Jaanan kanssa.
Reissu oli todella mukava ja kestin sen "kuin nainen" koska en nähnyt yhtään nuorta miestä joka olisi ilmiasullaan muistuttanut minua Santerista. Totuuden nimissä on toki sanottava että muutaman kerran oli itku lähellä...aina kun on tarjolla jotain missä lukee nimi niin silmäni etsivät kaikkien kolmen lapsemme nimiä, Santeri, Niklas ja Lotta. Jos näkyy Santerin nimellä varustettu juttu niin minun on vaikea jättää sitä ostamatta vaikkei sitä tarvitakkaan enää ja jos taas Santerin nimellä varustettua tuotetta ei ole niin koen pahaa mieltä; miksei hänen nimeään ole vaikkapa pyyhkeen ripustus-sydämessä. Kovin on ristiriitaista siis, minua ei voi miellyttää olisipa sitten nin tai näin.
Takaisin tullessamme, Jyväskylässä, oli sitten jo hankalampaa olla reippaana kun kaunis kesäsää oli houkutellut liikkeelle paljon mopoilijoita. Heitä tuli vastaan kolmen-neljän ryhmissä ja samaan aikaan kun suuni selitti Jaanalle kuinka ikävältä minusta tuntuu nähdä mopoilijoita ja kuinka paljon tahtoisinkaan käydä kertomassa jokaiselle heistä mitä olen menettänyt silmäni etsivät mopoilijoiden joukosta tuttua hahmoa. Kyllähän järkeni ymmärtää ettei Santeri voi tulla yhdessäkään mopoporukassa minua vastaan mutta edelleenkin jokin ihmeellinen "toivo" elää sisälläni...
Jätettyäni Jaanan kyydistäni lähdin itkuisena jatkamaan matkaani kotia kohti ja pysähdyin Vaajakosken ABC:lle. Varmaan ihan hyväkin oli että satuin pysähtymään sillä tullessani takaisin ulos ajoi ambulanssi pillit soiden ja vilkut vilkkuen nelostietä kohti Jyväskylää. Piti siinä auton vieressä sitten keräillä itseäni jonkin aikaa, ensimmäisenä tuli mieleeni että "voi kun ei kenenkään rakkaalle mopopojalle olisi käynyt huonosti". Lähetin mielessäni hyviä toivotuksia jokaiselle nuorelle jonka olin hetkeä aiemmin nähnyt mopojensa kyydissä ja toivon sydämestäni että he kaikki saavat kasvaa "oikeasti aikuisiksi" hyvissä oloissa. Toivon että jokainen heistä saa toteuttaa tulevaisuuden suunnitelmiaan ja jakaa kokemuksiaan elämästä hyvien ystäviensä ja perheensä kanssa.
Kotona minua odotti kaksi pientä ja iloista "iltatähteämme", heidän päivänsä isä-Pekan seurassa oli sujunut hienosti ja tuntui hyvältä saada halata heitä vaikka sylini kyselikin Santerin halauksen perään...
Voi miksi tämä on aina vaan näin vaikeaa, miksen osaa jo päästää irti ja olla kuten muutkin rakkaan lapsensa äkkinäisesti menettäneet äidit ! Tuntuu että kaikki toiset jaksavat porskuttaa eteenpäin ja minä se vaan jauhan paikoillani...
Seija
