30.12.2013

Eilen se sitten tapahtui; Santerin isä sai kuin saikin aikaiseksi siirtää Santerin tietokoneen pois täältä toimistosta. Onnettomuudesta oli kulunut 4 vuotta, 3 kuukautta ja viisi päivää. Tietokoneen poistamista on suunniteltu kyllä jo pitkään mutta itse toteuttaminen on aina vaan jäänyt tekemättä.
Tuntui kovin oudolta nähdä tuo Santerin työpöytä tyhjänä kun tulin tänne. Pekka, Santerin isä,  kertoi että koneen pois kantaminen oli ollut hyvin raskas tehtävä hänelle. Ei se kone ollut raskas vaan ajatus sen poisviennistä teki urakasta ikävän.

Onneksi olimme reippaita silloin Onnettomuuden jälkeen ja otimme Santerin huoneen omaksi makuuhuoneeksemme; jos sitä ei olisi heti tehty niin nyt se olisi varmaan jo täysin mahdoton tehtävä.

Santeri itse aikoinaan totesi ettei hän käsitä lainkaan miksi jotkut jättävät menehtyneen omaisensa huoneen ja tavarat paikoilleen kun eihän se poismennyt takaisin tule vaikka kuinka olisi asiat ennallaan.
Silti tuo tietokonepöytä on nyt jotenkin järkyttävä näky tullessani toimistoon, aivan kuin olisimme poistaneet "mahdollisuuden" saada Santeri takaisin koneensa äärelle vaikka tokikin tiedämme ettei häntä siihen konettaan naputtamaan enää saada oli siinä sitten kone paikallaan tai ei.

Ehkä minun on vaihdettava toimisto toiseen huoneeseen saadakseni tavallaan etäisyyttä tyhjää tietokonepöytää kohtaan. Oikeastaan voisikin olla hyvä siirtää toimisto tuonne pihan puolelle sillä nyt Niklas tahtoisi useinkin jäädä ulos yksinään ja minähän en kolmevuotiasta sinne yksinään jätä. En vaikka pihamme onkin täysin turvallinen. 
Jos toimisto olisi pihan puolella niin Niklas saisi vapautta olla "isona poikana" yksin ulkona mutta samalla minä voisin seurata olemistaan ikkunan läpi ja Niklas voisi uskoa että olen koneella tai teen paperitöitä...

Meillä siis taidetaan vaihtaa vuotta vaihtamalla huonetta. Tai ainakin aloittamalla huoneen siirtoa, täytyyhän tuo trimmihuone ensin tyhjentää siellä olevista tavaroista ja laittaa sinne uusi laminaatti ja sitten on vielä roijattava toimiston tavarat sinne ja...voi hyvänen aika, tämähän onkin melkoinen urakka eikä valmistu aivan pikaisesti. No, onpahan jotain ns. järjellistä tekemistä vähäksi aikaa. Ja nyt kun suunnitelma on julkistettu niin se on myös toteutettava.

Erittäin hyvää Uutta Vuotta, tuokoon tuleva vuosi tullessaan vain hyviä elämänmuutoksia jokaiselle lukijalle !

Seija-äiti

JOULU 2013

Taas on sitten Joulu edessä. 

Tänä vuonna leivoin neljän leipomattoman vuoden jälkeen mutta en vieläkään jouluksi vaan Santerin pikkusiskon synttäreitä varten. Lotta kun on sopivasti syntynyt 19. päivä joulukuuta niin on tavallaan hyvä syy taas leipoa vaikkei joulua meillä vieläkään vietetä. Ei kai tarvitsekkaan alkaa viettää varsinaista joulua kun saadaan tavata ystäviä Lotan synttäreiden ”varjolla” juuri näin joulun alla.

Muistin joulukuun alussa aivan yllättäen pari hauskaa juttua...yhden kerran kun Santeri tuli koulusta kotiin niin hän puhisi leikisti mukamas harmistuneena ja sitten kysyin että mikä vaivaa. No Santeri, virne suupielessään totesi että ”aika kamalaa että se joulu-raasu joutui taas tulemaan tänne pohjolaan ja sitten se joutui vielä rintoihinkin”

Minä olin ensin hetken aivan hämilläni että mitä kummaa tuo poika selittää...sitten tajusin ! Ai pahus joo, Sylvian joululaulussahan sanotaan ”ja niin joulu JOUTUI jo taas Pohjolaan, joulu JOUTUI jo rintoihinkin”. Nokkela kersa !

Pari vuotta myöhemmin, kun Santeria harmitti yhden opettajansa huono äidinkielen anti, niin Santeri selitti minulle ”on se joulukin taas ihan ovela”. Siis jätti kurillaan yhden l-kirjaimen pois jolloin ovella sanasta tuli ovela. Santerihan oli itsekkin melkoisen ovela, usein myös ollessaan ovella.

Näitä sanoilla hassutteluja minulla on aina vaan enemmän ja enemmän ikävä. Santeri piti minut tavallaan henkisesti virkeänä kun hän saattoi koska vaan kehitellä jotain hassun hauskaa ihan tavallisistakin sanomisista.

Onhan meillä toki laitettu koristepuu paikoilleen ja koirat on pesty. Tietenkin pesin myös Santerin kissan, Luru:n, joka tyylilleen uskollisena märisi koko pesun ajan mutta ei edelleenkään tehnyt elettäkään lähteäkseen pois pesuammeesta. 

Olen laittanut esille myös muita jouluhärpäkkeitä koska ne kuuluu laittaa esille jouluksi. Mutta ei ole sitä samanlaista joulustelu-fiilistä mitä oli silloin aikana ennen onnettomuutta.

Mietin tässä yhtenä päivänä että tänä vuonna Santeri olisi ollut kaukana pois kotoa ennen joulua ja mietin että olisikohan hän päässytkään jouluksi kotiin...jos olisi mennyt armeijaan saattaisi olla joulun siellä (vai ollaanko enää jouluisin ”kiinni” intissä, en tiedä...)

Ja sinne intin harmaisiin olisin sitten väsännyt kunnollisen herkkupaketin meidän herkkusuulle.

Jos Santeri olisi hakenut lykkäystä armeijan aloitukselle koulutuksen jatkon takia niin sitten toki olisi tullut jouluksi kotiin mupeltamaan leivottuja herkkuja ja ostettuja namiksia.

Lahjat eivät koskaan, onneksi, olleet Santerille se tärkein juttu. Toki olisi varmaan tänä vuonna saanut (taas) uuden puhelimen ja varmaan (taas) uuden läppärin. Ne eivät vaan olisi olleet ne tärkeimmät asiat joulussa vaan hyvä ruoka (ja paljon sittenkin) sekä äidin tekemät herkkuleivonnaiset ja yhdessä hassuttelut.

Niin, Joulu on taas ovela vaikka joutuikin tänne Pohjolaan ja rintoihinkin...

HYVÄÄ JOULUA !

Santerin äiti

päivä ennen neljännen vuosipäivän päivää (22.9.2013)

Huomenna se sitten taas on...se päivämäärä jonka tapahtumat muistan niin kauan kuin elän...muistan sen viimeisen aamuhalimme neljän vuoden takaa niin hurjan vahvasti, muistan kuinka ylpeäksi tunsin itseni kun näin Santerin kävelemässä talliin hakemaan mopoaan aamulla hänen lähtiessään kouluun. Muistan myös sen hirveän paniikin tunteen silloin illalla kun saimme puhelun sairaalasta. Voi kunpa olisi jokin keino palata neljä vuotta taaksepäin ja muuttaa päivän kulkua !

Santerin veli, Niklas, täytti tänään 3 vuotta ja sai juhlapäivänsä kunniaksi uusien dublo-legojen lisäksi käyttöönsä Santerin vanhat väritysliidut. Niklas piirsi sitten kolme hienoa ja värikästä kuvaa ja minun sydämeeni sattui kun Niklas silitteli liitupaketin kannessa lukevaa nimeä...Santeri Kangas...yritin niellä kyyneleitäni ja olla iloinen Niklaksen tekemistä taideteoksista.

Sanovat että surulla on tiettyjä vaiheita ja vasta kun sureva on käynyt ne kaikki läpi hän alkaa eheytyä.
Olisi ihan kiva tavata se joka on nuo surun vaiheet kirjannut ylös, onko hän muka joskus kokenut niin syvää surua että voi vilpittömästi väittää että surun vaiheet on käytävä läpi.

Tutkiskelin asiaa uudestaan aamulla 23.9. ja tämän päivityksen tein samantien.
Enhän minä enää lukion psykologian muistiinpanoista mitään muista (kuten nyt tuon suru vaiheiden kehittelijän nimeä) mutta internetin ihmeellisestä maailmasta löysin tiedon että nämä surun viisi vaihetta on kehitellyt alkujaan sveitsiläinen psykiatri Elisabeth Kübler-Ross. 
Hän kuoli jo 2004 joten en sitten pääse keskustelmaan kanssaan ja tivaamaan hänen omakohtaisia kokemuksiaan Suuresta Surusta.

Minä en kyllä käsitä miksi minun ja Pekan, Santerin isän, pitäisi jossain vaiheessa hyväksyä tapahtunut. Ei kai tälläistä epäreiluutta voi koskaan hyväksyä, sen kanssa ei opi edes elämään mutta siitä huolimatta on yritettävä jatkaa eteenpäin. Emme kai sitten koskaan enää eheydy kun emme edes usko että koskaan tulemme hyväksymään tapahtuneen. Ollaan sitten vähän rikki aina, ei kai tässä muukaan auta.

Tuossa tuon Elisabeth-rouvan surutyövaiheistuksessa ne vaiheet ovat viha, kieltäminen,kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen.
Just, olen edelleen vaiheessa viha joten hyvin menee kun neljä vuotta onnettomuuden jälkeen en ole tämän pidemmälle päässyt surutyöni työstämisessä.
Ei, en vihaa sitä linja-autokuskia, en vihaa ketään ihmistä ylipäätään tästä tilanteesta mutta vihaan sydämeni kyllyydestä tätä tilannetta itseään ! 

To live in hearts we leave behind is not to die.
-Thomas Campbell
(vapaasti suomennettuna siis: kun elää rakkaiden sydämissä ei kuole koskaan)

Äiti

Sitä ei osaa kukaan kuvitellakkaan kuinka hirveältä tuntuu kun koulut taas sulkevat ovensa yhden lukuvuoden loppuessa...meille Santerin kanssa kun tämä viikonloppu oli aina se jolloin sinkosimme todistuksen saannin jälkeen Särkänniemeen. Vietimme Tampereella koko viikonlopun jotta ennätimme huvittelemaan kahtena peräkkäisenä päivänä, satoi tai paistoi. Yleensä paistoi ja jos vaikka satoikin niin koskaan ei reissu mennyt sään takia pilalle sillä, Santeria siteeratakseni "säällä ei oo merkitystä jos mieli on hyvä".

Odotin aina tohkeissani juuri tätä viikonloppua, alkoihan tästä aina Santerin kesäloma ja minusta oli kiva sallia hänelle piiiitkät iltavalvomiset, aamuiset velttoilut ja päivän aikaiset kivat tapahtumat. Kesäloma ei ollut Santerille koskaan mikään "mitä mä nyt tekisin"-juttu, hänellä oli aina tekemistä, hän kun kehitteli itselleen aina uusia pikku projekteja.

Tänä keväänä Santeri olisi varmasti menossa kesätöihin, olisihan hän valmistunut nyt ammattiinsa ja aivan varmasti olisi pitänyt huolen sopivan kesätyöpaikan löytymisestä. Siitä huolimatta tämä viikonloppu vietettäisiin kahdestaan, äiti ja poika. Niin me sovimme jo vuosia sitten, mikään ei tulisi estämään yhteistä viikonloppuamme.

Santeri olisi kuskina Tampereen reissulla, saisi ajaa tuota äidin "pientä" autoa eli Dorista (Dodge Ram Van) kuten silloin aikoinaan sovimme tapahtuvaksi kun Santerilla olisi ajokortti.

Nyt kun ei ole enää mitään syytä odottaa tätä koulujen loppumisviikonloppua niin koen jääväni paljosta paitsi. Särkänniemessä on avattu Koiramäki- ja Angry Birds-juttuja ja tiedän että uusien juttujen tutkiminen olisi ollut meille molemmille mieluisaa. Varmasti vanha suosikkimme, Tornado, voittaisi kuitenkin kaikki uutuudet mennen tullen.

Vaikkei tämä viikonloppu olekkaan meidän perheelle laisinkaan iloinen kun meillä ei ole mitään valmistujais-juttuja joiden takia joutuisimme ehkä siirtämään Särkkis-reissuakin niin olemme iloisia Santerin koulukavereiden ja heidän perheidensä puolesta; suurin osa noista nuorista sai ammattitutkintonsa ja/tai ylioppilastutkintonsa päätökseen ja heillä alkaa elämässä uusi aikakausi kun hyppäävät työelämään tai jatkavat opiskelujaan "isojen ihmisten" oppilaitoksissa.

Olkoon heidän elämäntiensä jatkossakin hyvä, toivotan koko meidän perheen puolesta kaikille Santerin ikätovereille, siis vuosikerralle 1994, hyvää kesää,
Seija, Santerin äiti

Ylihuomenna, 23.4.2013, olisi 19-vuotispäiväsi. Kamalaa, joko nyt on käsillä neljäs synttärisi ilman että saamme juhlia sitä kanssasi. Tuntuu että vasta tänä aamuna halasin sinua...
Mutta siltikin, vaikken enää saakkaan kokea kanssasi mitään kivaa niin tämä laulu on melkoisen osuva. En antaisi pois niitä hetkiä jotka sain olla äitinäsi.

Sinä opetit minua niin paljon, toivon osaavani siirtää antamasi opit veljellesi ja siskollesi kun he tästä vähän kasvavat. Kunpa saisin heidän kanssaan samanlaisen yhteyden kuin mitä sain sinun kanssasi...
Rakkaudella,
Äiti