10 vuotta viimeisistä synttäreistä

Tänään on lauantai mutta minun on pakko kirjoittaa jo nyt sillä muuten mietin tämän kirjoitusta ihan koko ajan enkä voi keskittyä mihinkään muuhun.
Tiistaina on 23.4., Santeri täyttäisi 25 vuotta. Tuntuu aivan oudolta että kymmenen vuotta sitten Santeri täytti 15 vuotta, sai mopokortin ja oli isänsä työpaikalla tet-viikolla. Ihan kuin mitään ei olisi oikeasti tapahtunut enää syksyn 2009 jälkeen vaikka todellisuudessa on tapahtunut paljonkin. Aivan kuin eläisin rinnakkaismaailmassa, odottaen pääsyä oikeaan elämääni. Siihen elämääni jossa Santeri on voimissaan, ehkä perustamassa perhettä ja kokemassa asioita.

Minun on tehnyt mieleni purkaa tuntojani tänne blogiin niin kovin usein mutta itseäni säästääkseni olen jättänyt kirjoittamatta. Päätin että enää en kirjoita tänne sillä ketäpä kiinnostaa lukea etten ole vieläkään selvinnyt esikoispoikani menehtymisen jättämästä tyhjiöstä.

Itken edelleen vähän väliä kaipuutani ja onnistun kääntämään kovin monen tapahtuman mielessäni jotenkin tyhmästi ja itsekeskeisesti koskemaan ikävääni Santeria kohtaan.

Tänään meillä kävi kylässä 4 kuukautta "nuori" poikavauva. Äitinsä, tunteellinen ja tunteistaan avoin ihminen, kertoi että hän koki olleensa onnellinen jo ennen poikansa syntymää mutta poikansa synnyttyä hän vasta on käsittänyt mitä onnellisuus todella voikaan olla.
En sanonut mitään vaikka mieleeni tulikin ajatus "Kun menettää lapsensa tietää mitä suru oikeasti on vaikka aikaisemminkin on luullut joskus olevansa surullinen"

Tämä kirjoitus jää nyt sitten,ainakin toistaiseksi, viimeiseksi kirjoituksekseni tähän blogiin. En todellakaan ole unohtanut Santeria, odotan häntä edelleen kotiin ja jokaisen mopoilijan nähdessäni sydäntäni kouraisee. Suru ei ole vieläkään tehnyt sitä taikatemppua joka sen väitetään tekevän eli  muuttanut muotoaan. Se on edelleen kova, kipeä ja täysissä voimissaan.

Krookukset kukkivat, niin niiden pitääkin kukkia, Santerin syntymäpäivää odotellessaan...

9 vuotta ...

ajatella, siitä on jo 9 vuotta kun sain Santerilta aamuhalin viimeisen kerran. Minulta jäi aivan liian monta halia saamatta, olen katkera niiden loppumisesta niin varoittamatta.

Välillä tuntuu kuin en olisi kokenut yhtään mitään koko näiden 9 vuoden aikana, aivan kuin olisin ollut olemassa olematta lainkaan läsnä.

Odotan edelleen toiveikkaana sitä aikaa kun suruni hälvenee...kaikkialla aina toitotetaan siitä että suru helpottaa jossain vaiheessa. Ei vaan ole helpottanut, edelleen itken ikävääni, kaipaan Santeria enemmän kuin sanoilla voi kuvata.

Muistan kuinka joskus Santerin lähtiessä mopoilemaan sanoin hänelle "aja varovasti, mä en kestä jos sulle sattuu jotain ikävää". Se on totta, en todellakaan kestänyt sitä onnettomuutta joka vei hänet meiltä. Olen elossa kyllä mutta vain ulkonaisesti. Sisältä olen niin rikki kuin ihminen vain voi olla sairastumatta kroonisesti. Ehkä jonain päivänä herään taas elämään...sitä odotellessa...

23.4.2018, Santeri täyttäisi 24 vuotta

Tänä talvena meillä oli enemmän lunta kuin koskaan aikaisemmin. Olin vielä viikko sitten aivan varma etteivät krookukset ennätä kukkimaan Santerin syntymäpäivänä, olihan niiden päällä reilut 30 senttiä lunta.

Sain perhosorkidean kukkimaan sopivasti viime torstaina ja varasuunnitelmana oli käyttää sen kuvaa synttärisivulla.

Luonto-Äiti varmaan katseli tilannetta ja lähetti meille pikakevään jotta saisin perinteiset krookus-kuvat otettua; lumet alkoivat sulamaan hurjalla vauhdilla ja vaikka lunta on edelleenkin siellä sun täällä, noiden krookusten kohta paljastui jo.

Ensimmäiset kukkaset puhkesivat kukkaan loppuviikolla joten sain sittenkin otettua tämän vuoden krookuksista kuvia Santerin syntymäpäivälle.

Santeri täyttäisi nyt 24 vuotta, virnistäisi krookuksille ohi kävellessään kuten teki aina.

Mehän nauroimme yhdessä sitä että Santerin synttärit, suurinpiirtein jollei ihan tarkasti,  on helppo muistaa; kun näkee pihassamme ensimmäisiä krookuksia kukassa on synttäripäivä lähiaikoina.






Koska 23.4. osuu tänä vuonna maanantaille julkistan synttäripäivän sivun jo nyt lauantaina.
Oli minulla mietittynä musiikkiakin mutta olen liian ikävissäni voidakseni tehdä mitään videopläjäystä.



Olen ihmeissäni että edelleenkin itken kahdenlaisia kyyneleitä; nämä Santerin kaipuusta johtuvat kyyneleet ovat suuria, suolattomia ja valuvat ihan solkenaan eikä niitä voi pysäyttää ennenkuin itse loppuvat. Ne toiset kyyneleet( joita harvoin edes itken)ovat pienempiä ja suolaisia ja niiden tulon voi lopettaa vain päättämällä että ei enää itke.




Onkohan tässäkin LuontoÄiti vaikuttamassa ; jos äiti itkisi lastaan ikävöidessään suolaisia kyyneleitä niin äidin nestetasapaino järkkyisi aivan liikaa...sairaaksihan sellaisesta tulisi äiti-ihminen.

Suomi 100

8 vuotta Suuresta Onnettomuudesta

Oloni on kovin kahtia jakautunut tänään...
Santerin pikkuveli Niklas täytti eilen 7 vuotta. Niklas aloitti esikoulun syksyllä ja sai uusia ystäviä joten tietenkin häntä alkoi kiinnostamaan mahdollisuus synttärijuhlista. Perjantaina ei tietenkään voitu juhlia järjestää joten ne oli siirrettävä tälle päivälle. Muistan niin kovin vahvasti mitä tapahtui 8 vuotta sitten ja pelkäsin eilisestä lähtien että joutuisin poistumaan juhlista kesken kaiken.

Onneksi Niklaksen esikoulukaverit iloitsivat aidosti juhlista ja sain kuin sainkin pidettyä itseni "lähes normaalina" koko päivän ajan. On hurjan ristiriitaista juhlia yhtä lasta samaan aikaan kun ikävöi toista lastaan niin paljon ettei ikävälle ole edes sanoja.

Tiedän että Santeri olisi sanonut juhlien siirrosta tälle, hänen Suuren Onnettomuutensa päivälle, jotain tyyliin "tottakai voitte juhlia, ei mua haittaa yhtään Mä tiedän ettette ole mua unohtaneet ja tietenkin Niklaksen kuuluu saada juhlat".  Häntä ei todellakaan ole unohdettu, pikkuveljensä ja -siskonsa tietävät hänestä hyvin paljon ja puhumme Santerista paljon.
Jostain ihmeen syystä eteen tulee aina ajoittain asioita jotka oikeastaan "pakottavat" meidät puhumaan Santerista kunnolla ja syvällisesti.

Tänä vuonna kesälomareissullamme satuimme piipahtamaan aivan vahingossa Ruotsissa huoltoasemalle jonka yhteydessä olevalla leirintämökkialueella yövyin Santerin kanssa yhdellä reissullamme. Jännä juttu että se huoltoasema oli aivan samannäköinen kuin silloin useita vuosia sitten mutta en tunnistanut sitä moottoritieltä ennenkuin olimme pihassa.

Näytin Niklakselle ja Lotalle sen mökin jossa olin isoveljensä kanssa yöpynyt, kävimme rannassa jossa Santeri hieman kahlaili. Lomareissullamme tänä vuonna oli liian kylmä sää päästää Santerin sisaruksia kahlailemaan samaan rantaan joten tyydyimme vain ihmettelemään rannan tuntumassa uiskentelevia sorsia. Minä toki näin muistojen silmilläni Santerin siellä vedessä. Niklas ja Lotta suhtautuvat näihin "äidin silmien vuotamiseen" hyvin tyynesti, heille se on osa äitiä ja he tietävät että ikäväni on liian suuri salattavaksi.

Kiitän ystäviäni jotka ovat lähettäneet minulle jaksamis-tervehdyksiä tämän viikon aikana, on jotenkin kamalan lohdullista tietää että muutkin kuin meidän perheemme muistavat tapahtuneen.

Santerin äiti

22.4.2017, huomenna olisi Santerin synttärit...

Huomenna Santerilla olisi 23 vuotis-synttärit.
Krookukset ja helmililjat kukkivat jo, niinkuin aina ovat tehneet Santerin syntymäpäivänä. Niitä ei kevään aikaisuus tai myöhäisyys haittaa, ne nousevat aina juhlimaan esikoisemme syntymäpäivää. Viime  yönä satoi lunta peittämään kukkaset mutta tiedän etteivät ne vähästä säikähdä, huomenna ja pari viikkoa eteenpäinkin kukkia on taas nähtävillä.

Katselimme taannoin Niklaksen ja Lotan, Santerin pikkuveljen ja pikkusiskon, kanssa Dinojuna-lastenohjelmaa telkkarista. Siinä äiti dino lauloi lapsilleen tuutulaulua ja koska se oli niin herttainen laulu, nappasin sen tänne. Hieman toki lyhentelin koska eihän täällä voi kovin pitkää videota julkaista.

Tuo musiikki sopii tähän kohtaan siksikin että Santeri yllätti minut näin jälkikäteen...
aikoinaan alakoululaisena, äitienpäivänä, Santeri antoi minulle tämän sievän kartongista koulussa askartelemansa somisteen.

Muistan selvästi Santerin sanoneen "sä voit avata tän" ja muistan kuinka sanoin että en todellakaan ala avaamaan, en osaa laittaa sitä näin sievästi kasaan. Laitoin tuon somisteen toimiston seinälle ja siellä se oli vuosikausia. Se oli siellä vaikka toimisto vaihtoikin toiseen huoneeseen ja tuosta huoneesta tuli vierashuone. Otin somisteen pois seinältä vasta pari vuotta sitten ja laitoin talteen,Santerin piirustusten joukkoon komeroon.

Nyt kun muutama päivä sitten siivosin komeroa ja tuo somiste osui käteeni aloin ensimmäistä kertaa koskaan ihmettelemään miksi tuo taiteltu kartonkikuori tuntuu käteen niin paksulta, paksummalta kuin mitä kertongista taitettu kuori voi oikeastaan tuntuakkaan. Avasin sen....
ja sitten selvisi miksi se olisikin pitänyt avata aikoja sitten. Sisällä oli silkkiliina, suolatekniikalla Santerin värjäämä.

Kuva ei tee liinalle oikeutta, se on luonnossa huomattavan paljon kauniimpi.
Voi rakas lapseni, kunpa olisit sanonut että kartonkikuoren sisällähän se äitienpäivä-yllätys on...minä luulin että se kuori oli se äitienpäivätervehdys ! Iloitsin aidosti kyllä siitä kuorestakin, minusta se oli nätti ja tiesinhän että se oli rakkaudella taiteltu.
Niklas ja Lotta ovat ihastelleet liinaa, hämmästelevät "mitenkä voi näin nättiä edes tehdä" ja minä tunnen saaneeni muistutuksen siitä että Santeri arvosti minua äitinään...onnekseni tiedän että hän tiesi myös kuinka paljon isänsä ja minä arvostimme häntä lapsenamme ja kuinka paljon häntä rakastimme silloin ja nyt, aina ja ikuisesti...

Olen koko päivän taistellut itseni kanssa siitä mitä kirjoittaisin tänne huomenna...vai kirjoittaisinko mitään...
Ystäväni Tuula laittoi minulle tämän viestin ja päätin että tämä saa riittää huomisen kirjoitukseksi.
Huomenna, 23.9.2016, tulee kuluneeksi 7 vuotta siitä kun viimeisen kerran sain halata Santeria aamulla.Ikävä on suuri ja silmät vuotavat kyyneleitä aivan kuin sinä samana iltana kun sain kuulla että esikoisemme on jättänyt meidät tänne kaipaamaan itseään...

Kiitos Tuula kun oman kaipuusi keskellä jaksoit ja muistit lohduttaa minua tuolla viestillä.

23.4.2016, Santeri täyttäisi 22 vuotta...

Kirjoitan tätä perjantaina vaikka huomenna vasta on Santerin syntymäpäivä. Yritän säästää itseäni; jos jättäisin tämän tekemisen huomiselle niin en saisi nukuttua yöllä laisinkaan pähkäillessäni tämän tekemistä.

Luonto heräilee taas talven jälkeen ja pihassa olevat krookukset kukkivat aivan kuten ne tapasivat kukkia aina juuri Santerin syntymäpäivänä. Tavallaan odottelin niiden ilmestymistä mutta kuitenkin niiden kukkiminen tuntuu ikävältä kun Santeri ei ole näkemässä niitä...

Whatsappailin ystävämme Tuulan kanssa keskiviikkona ja hän palautti mieleeni tapahtumia päivämäärältä 20.4.1994.
Olin käynyt ultraäänessä tuona päivänä ja saanut kuulla että kohdussani oli kasvamassa "harvinaisen kauniskasvoinen poikavauva".
Tuula tuli illemmalla meille ja mietiskelimme yhdessä poikavauvalle sopivaa nimeä.

Meillä oli silloin neitokakadu nimeltä Kukuti ja se hoki koko ajan "Kukuti, Kukuti, terve Kukuti" kun me mietiskelimme erilaisia pojan nimiä. Pitihän nimeen saada ympättyä vähän "perintönimiäkin", mikään sattumalta mieleen juolahtanut nimi ei siis kelvannut esikoiselle nimeksi.
Ei tullut Santerista sitten kuitenkaan Kukutia vaikka lintu pontevasti yrittikin saada nimiehdotustaan hyväksytyksi.  Olisihan se varmaan herättänyt aika paljon hämmennystä jos poika olisi saanut nimekseen Kukuti Ville-Eevert Matias...

Santerin pikkuveli, Niklas, kyseli tässä jokin aika sitten eikö Santerinkin syntymäpäivänä pitäisi syödä täytekakkua. Miksipä ei, meillä sitten oli jo eilen täytekakku Santerin syntymäpäivän johdosta.

Tänään Lotta, Santerin pikkusisko, harmitteli lounaalla täytekakkua jälkiruoaksi syödessään "ikävää ettei Santeri saanut maistaa tätä kakkua, tää on tosi hyvää". Niinpä, olisipa Santeri nyt täällä herkuttelemassa kanssamme...

Vien yöllä kynttilälyhdyn pihatien päähän ja kynttilä saa palaa siinä sunnuntaiaamuun saakka.
Santerihan syntyi lauantaina aamuyöllä joten toki kynttilän kuuluu olla palamassa jo lauantaina aamuyöstä lähtien.

Tuossa videokuvapläjäyksessä on kuvia noista pihamme krookuksista ja muutamista muista kevätkukkasista, musiikkina on palasia Zara Larsson:in kappaleesta "Never Forget You".

Tyhmää että itkuisilla silmillä ei näe kunnolla enkä voi editoida videota tuon paremmin. Tämän blogin videotila on todella pieni ja editointi on välttämätön pikku paha. On siis aivan täysin tiedossani että videolla musiikki on epämääräisesti pätkittyä mutta tälle ei nyt vaan voi mitään.
Toki tiedän myös että tämä on ns. rakkauslaulu mutta minähän rakastin omaa poikaani ja rakastan häntä edelleen...ikävä on hirmuinen, ikuisesti....

t. Santerin äiti

Joulu 2015 on tulossa

Joulu on sitten taas kerran tulossa. Nyt meillä on edessä jo seitsemäs joulu ilman Santeria …

Maa on lumeton, keli on aivan samanlainen kuin sinä syyskuun päivänä kun minusta tuli vuoden ajaksi lapseton. Tai ei oikeastaan lapseton, kyllähän äiti on äiti vaikkei lapsensa olekkaan fyysisesti läsnä. Mutta niin tai näin, keli on tyhmästi aivan kuin olisi syyskuu vaikka kohta onkin jo Joulu.

Santerin pikkuveli ja pikkusisko ovat saaneet tänä vuonna kotitontuiltamme joka päivä kortin arvoituksen kera. Arvoituksesta kerätään ohjeiden mukaan kirjaimet talteen ja sitten Jouluaattona saamme lukea valmiin viestin. Nämä samat kotitontut, Hilivili ja Hipsis, tekivät vastaavanlaisia juttuja Santerinkin lapsuusaikana. Onneksi perinteitä voi samaan aikaan sekä pitää yllä että hieman muutella jotta myös pikkusisarukset saavat osakseen Joulun odotuksen jännitystä. 

Leipoessani Lotan, Santerin pikkusiskon, kolmivuotis-synttäreille herkkuja odotin koko ajan kuulevani ulko-oven käyvän ja tutun hihkaisun ”haa, mäpäs arvaan jo tuoksusta mitä olet leiponut tänään ! Onko maistiaisia, saanko kaapia kulhon ?” Mutta ei, ei kuulunut oven käyntiä eikä riemukasta huudahdusta. Tunsin että jokin tärkeä osanen leivontatapahtumasta puuttui ja niinhän se tuleekin aina jatkossakin puuttumaan.

Lotta ja Niklas osallistuivat leipomisurakkaani omalla tavallaan, he istuivat tuoleillaan seuraamassa eri työvaiheita ja kysellen leipomiseen liittyviä kysymyksiä. He toivottelivat jokaiselle uuniin menevälle kakulle ”tule tule hyvä kakku, älä tule paha kakku”. Niklas totesi siskolleen jossain vaiheessa että ”eihän äiti osaakkaan pahaa kakkua leipoa mutta uunitonttujen takia on parempi lorutella”. Lotta myötäili Niklasta, sanoi "eikä mikään näin hyväntuoksuinen voi maistua pahalta, mun nenää naurattaa näin ihana tuoksu".

Tulihan niistä leivonnaisista ihan syöntikelpoisia, testattiin niitä Lotan synttäripäivänä ja nyt tiedän että pakastimeen päätyneet ovat Joulun maissa käymään tuleville ystävillekkin tarjoilukelpoisia.

Vaikka Niklas ja Lotta ovatkin täyttämässä päiviäni ja rakastan heitä aivan tolkuttomasti en osaa edelleenkään olla miettimättä minkälaista meillä olisi jos sitä Suurta Onnettomuutta ei olisi koskaan tapahtunut.

Huomaan vähän väliä miettiväni elämän epäreiluutta ja tunnen katkeruutta kohtaloa kohtaan.

Miksi ihmeessä Santerin sai olla niin vähän aikaa elämässämme mukana, miksen koskaan saanut tavata hänen tulevaa puolisoaan, miksi minulta vietiin esikoiseni aivan varottamatta ja äkillisesti...

Olisiko ollut liikaa vaadittu jos olisin saanut pitää esikoiseni ? Ehkä olisi, ehkä meillä Santerin kanssa oli yksikertaisesti liian hyvä elämä, ehkä Kohtalon piti antaa minulle jokin opetus.

En vaan ole vielä oivaltanut mikä opetus tässä piilee...sitä oivallusta odotellessa toivotan Sinulle hyvää ja rentouttavaa Joulua, onnellista vuotta 2016 !

Seija

23.9.2015

Siitä on nyt kuusi vuotta...edelleen olen ajoittain aivan varma että hetkenä minä hyvänsä Santeri ilmestyy paikalle virnistäen ja naurahtaen että "sä oot äiti ihan höntti".

Katsoin tänään Santerin pikkuveljen ja pikkusiskon kanssa sen pätkän "Toistaiseksi Tuntemattomasta syystä" ja jälleen kerran aloin miettimään että jos olisin soittanut Santerille koulunpäivänsä loputtua niin se puhelu olisi muuttanut päivän aikataulua juuri sopivasti...tai jos linja-auton matkustaja olisi hieman hidastellut kyytiin nousuaan...tai jos...
Olisi todellakin tarvittu vain pienen pieni hetki muutosta iltapäivän aikataulussa suuntaan tai toiseen eikä sitä onnettomuutta olisi koskaan tapahtunut. Kamalaa kuinka pienestä ajasta voikin olla kiinni kokonainen ihmiselämä !

Ikävä on suuri ja pohjaton, ei aika ole helpottanut sitä yhtään. On ihmeellistä ettei minusta näe päällepäin kuinka pahasti olen rikki ja hajalla, sivulliset satunnaiset vastaantulijat eivät osaa edes aavistaa millainen olisin jos kaikki olisi kuten pitäisi olla.
Yksi ystäväni totesi osuvasti "rikkinäinen ihminen esittää epätoivoisesti ehjää toisten ehjien ihmisten joukossa". Näin se on, olen vain olevinani ehjä. Vedän tavallaan Oscarin arvoista näyttelijäsuoritusta päivästä toiseen.

Tarkoituksenani oli laittaa yhdestä musiikkikappaleesta pari kohtaa videolle ja tänne mutta nyt en kyllä kykene tekemään yhtään mitään...teen sen sitten joskus tai sitten en, katsotaan nyt saanko määrättyä itseni nielemään itkuni jonain päivänä lähitulevaisuudessa...

Seija-äiti

Toukokuun loppu 2015

Santerin rakas kissa, Luru (virallisesti Piupaws Lord Chatham) on nyt maalliset kehräyksensä kehrännyt...sen vointi ja elämänlaatu heikkeni niin nopeasti että meidän oli pakko pyytää eläinlääkäri auttamaan se pois.

 Ikävästi tämä lopetuspäivä sattui olemaan koulujen loppumispäivä...minulle koulujen loppumisviikonloppu on jo muutenkin kovin raskas...lähdinhän aina silloin Santerin kanssa kahdestaan jonnekkin, yleensä Tampereelle, koko viikonlopuksi. 

Kun Luru oli jo laitettu laatikossa hautakuoppaan tajusi Pekka, Santerin isä, että Luru ennätti elää 15 päivää pidemmän elämän kuin sen Oma Rakas Ihminen. Santerihan oli 15 vuotta ja 5 kuukautta vanha kun se onnettomuus vei hänet meiltä, Luru oli 15 vuotta, 5 kuukautta ja 15 päivää vanha kun se saateltiin pois.

Niklas ja Lotta laittoivat Lurun laatikkoon sille mukaan kissanruokaa, orvokkikimpun ja kolme lelua. Alustaksi Luru sai oman tyynynsä ja peitokseen teddykankaan.Hautapaikka on Santerin muistoruusujen vieressä, ainoassa paikassa joka meidän tontillamme oli tähän asiaan sopivan tuntuinen.

Luru toi Pekalle ja minulle paljon lohtua Santerin jätettyä meidät itseään kaipaamaan, Luru puski meitä kuten se aina tapasi puskea Santeria, se kehräsi meille ja "keskusteli" kanssamme. Kun Santerin pikkuveli, Niklas, syntyi, Luru alkoi seurustelemaan tämän Oman Rakkaan Ihmisensä pikkuveljen kanssa samalla tavalla jolla se seurusteli aikoinaan Santerin kanssa.

Ja kun Niklas kasvoi isommaksi niin Luru piti huolen että Niklas sai osakseen paljon puskemista ja kehräystä.

Kun Santerin pikkusisko, Lotta, syntyi, niin Luru toimi hänen kanssaan aivan kuin olisi ajatellut "jonkunhan näistä pienistä on pidettävä huolta, se on kai kissan tehtävä". Luru nimittäin päivysti Lotan vieressä, mielellään kiinni Lotan kyljessä,aina  kun Lotta oli hetken aikaa muualla kuin sylissä.

Minun on aivan pakko "hieman" muunnella Hermione Gingold:in koirasta kirjoittamaa runoa voidakseni lyhyesti kertoa Lurusta:
 "Kissaksi nimittäminen tuntuu epäoikeutetulta,
olkoonkin että myönnän sen olleen kissa ulkoisilta ominaisuuksiltaan koska sillä oli neljä jalkaa, häntä ja se maukui ja kehräsi.
Mutta meille, sen omalle perheelle, se oli paljon enemmän kuin kissa...
se oli täydellinen herrasmies joka rakasti meitä vilpittömästi ja pyyteettömästi ja joka oli  rehellisyydessään jotain mihin ihmisistä parhaimmatkaan eivät koskaan tule yltämään."

Seija, Santerin äiti

Santeri täyttäisi  23.4.2015 jo 21 vuotta. 

Minkä takia ei ole tapana viettää syntymäpäiviä kun synttärisankaria ei itseään enää ole joukossamme...

Ihan hyvin voisi kutsua poismenneen ystäviä paikalle puhumaan hänestä, kertomaan muistoja yhteisistä hetkistä ja siten varmistamaan ettei hänen muistonsa todellakaan pääse koskaan unohtumaan. 

Meillä kotona toki puhutaan Santerista ja hänen tempauksistaan aika usein mutta siltikin osa hänen kokemuksistaan jää meille, Santerin perheelle, ikuisesti tietämättömiksi koska he joiden kanssa Santeri niitä kokemuksia hankki eivät käy meillä muistelemassa Santeria. 

Onko todellakin niin että joukosta poismennyttä ei voi juhlia, miksei voisi ? Antoihan hän meille jotka hänet tunsimme niin paljon muistoja että olisi mielestäni oikeus ja kohtuus että niitä muistoja vaalittaisiin ihan porukalla. Vaikka sitten kyyneleet silmissä, itkuhan ei ole heikkouden merkki vaan joskus ihan vaan kaipauksen ulostulokeino.

 

 

Yritin saada tästä "Terveiset sinne taivaaseen" (Ilpo Kaikkonen) biisistä irti sen parhaat sanomat vaikken itse oikeasti uskokkaan mihinkään tapaamiseen sitten kun minun elinpäiväni tulevat käytetyiksi loppuun. Ei vaan löydy nyt sellaistakaan biisiä joka kertoisi täysin mietteitäni joten "paremman puutteessa" tämä kipale kelpaa tähän päivään.

HALI,

Santerin äiti

25.12.2014

Oikeasti...nyt on 25.12. vaikka tuossa päiväyksessä lukeekin eilisen päivämäärä.

Se on sitten taas Joulu.
Leivoin joululeivonnaiset tänä vuonna jo hyvissä ajoin, pakastinhan on olemassa ja tuoreena pakastetut leivonnaiset ovat "kuin vastaleivottuja" kun ne otetaan esille sitten kun on aika herkutella.

Ennätin jo hetken ajan luulemaan jo että hyvinhän minä tästä joulusta selviän mutta sitten se iski; kamala ikävä ja hurja paniikinomainen tyhjyyden tunne.
Ei auttanut edes Santerin pikkusiskon, Lotan, syntymäpäivät 19.12. vaan oli ihan pakko perua muutaman ystävän tapaamiset kun tuntui etten mitenkään voisi olla heidän arvoisensa tavatessamme. En halua että meille tärkeät ihmiset kokevat seurani ahdistavaksi joten parempi oli siirtää tapaamisia toiseen ajankohtaan. Meille tärkeät ihmiset ovat onnekseni niin ihania ja ymmärtäväisiä etteivät mitenkään painostaneet minua pitämään kiinni etukäteen sovituista tapaamisista vaan antoivat minulle "armoa". Perutut tapaamiset on nyt sovittu uusiin ajankohtiin ja niitä tapaamisia odotan aivan malttamattomana, pääsenhän sitten halaamaan ystäviämme ja kiittämään ihan nenätysten aidosta ystävyydestä.

Santerin pikkuveljen ja pikkusiskon jouluinnostus kuitenkin tarttui sen verran kivasti että jo jouluaaton aattona minusta tuntui kuin olisin herännyt uudestaan. Tokihan mietin vähän väliä miltä Santerin ilme näyttäisi kun hän astuisi keittiöön maistelemaan jouluherkkuja tai laittaisi kanssani "viime hetken" joulukoristeita paikoilleen mutta sain muistoni ja kuvitelmani pysymään taka-alalla ilman että olisin antanut niiden nousta pintaan viemään voimiani.

Ilokseni pystyin keskittymään Santerin pikkusisarten kanssa puuhasteluun ja olotilani kohentui huomattavasti tämän johdosta. Tapani mukaan olinkin jo ennättänyt huolestumaan että pilaisin lasten joulun. Onneksi tämä pelko oli aiheeton sitten kuitenkin.

Ilmeisesti meillä on tehty jotain oikein näiden Santerin pikkusisarustenkin kanssa, näin tuumimme Pekan kanssa illalla lasten nukahdettua. Meitä on aina kauhistuttanut lapset, jotka arvostavat vain "toivelahjojensa" saamista. Ne sellaiset telkkarissa nähdyt kauheat kakarat, jotka heittävät pehmoiset pakettinsa kaaressa kauemmas tai huutavat hinaajan lailla jos lahjojen joukoissa ei olekkaan juuri sitä oikean väristä ja merkkistä "hilavitkutinta" ,ovat olleet meille järkytystä aiheuttavia.

Vaikka Santeri olikin aina vilpittömän iloinen kaikesta saamisistaan niin emme vieläkään tiedä mikä neuvomme tai opetuksemme hänestä sellaisen teki. Niinpä olemme muutaman kerran kahdestaan esittäneetkin toiveen "kunpa saisimme nämä kaksi pientä "kasvatettua" samanlaisiksi, kiitollisiksi ihmisiksi kuin mitä isoveljensä oli. "

Joulusaunaa varten oli molemmille uudet pyyhkeet (tietenkin salaa jo pestyt, eihän pesemätöntä pyyhettä voi ottaa käyttöön kun siinä voi olla vaikka mitä homeenestoaineita) ja löytäessään pyyhkeet pukuhuoneesta molemmat olivat kovin riemuissaan tästä yllätyksestä. Niklas kyseli saunassa moneen kertaan että "kuinka sä äiti ehditkin löytämään meille niin ihanat pyyhkeet, mistä kaupasta sä ne oot tilannut, koska ne on tilattu, maksoiko ne paljon". Tuntui mukavalta saada kehuja ja kiitosta vaikka kyseessä oli vain uudet pyyhkeet eikä mikään maailmaa järisyttävä vekotin.

Ruokailimme salissa ja lapset olivat erittäin asiallisesti vaikka tiesivät että ruokailun jälkeen saavat avata muutaman paketin.  Niklas kiitteli salin koristelua ja hämmästeli "koska sä äiti tämän kaiken ennätit tekemään, kamalasti oot nähny vaivaa mutta on tää kyllä nättiä". Ihanaa kun pienellä ihmisellä ei ole vielä ajantaju hallinnassa, aikuinen olisi osannut heti havaita että salin juhlakuntoon saattamiseen ei ole voinut kulua kuin korkeintaan tunti. Sain siis arvostusta tekemiselleni enemmän kuin mitä oikeasti olisin ansainnutkaan ; )

Ystäviltä ja kunniatädeiltä tulleet joulupaketit olivat paperikääreissä ja lapset saivat avata ne. Me emme itse paketoi mitään, näin sovittiin aikoinaan Santerin kanssa. Mutta onhan se kiva että ystävät ja muut "omaan perheeseen valitut ihmiset" ovat vielä sen verran vanhanaikaisia että piilottavat lasten lahjoja paperikääreisiin. Onhan se kiva saada vähän rapistella paperia ja lisätä jännitystä paketin sisällön suhteen. Ei siis haittaa yhtään vaikka näistä lahjoista tuleekin hieman roskaa, onhan se määrä kuitenkin rajallinen kun omat hankinnat ovat vailla koristepaperia.

Molemmat Santerin pikkusisarukset olivat hurjan ilahtuneita niin värityskirjoista kuin satukirjoistaankin, saadut tarrat olivat ihastuttavia molempien mielestä.

Suklaakarkitkaan eivät jääneet vaille ihastusta, olivathan ne jouluisia ja ihan juuri heille hankittuja eivätkä mitään "karkkia on kaapissa"-juttuja.

Mummin kutomat villatakit saivat osakseen ihastelua, ei mitään pehmopakettien aliarvostusta näillä(kään) pienillä. Santerihan ei, kuten jo äsken kirjoitin,  koskaan sysännyt pehmoista pakettia syrjään vaan osasi riemuita ihan jokaisesta, ajatuksella tehdystä tai hankitusta lahjasta jonka sai. Nämä pikkusisaruksensa ovat selvästi samaa maata, mikään saatu lahja ei ole vähäpätöinen. Tälläisestä käytöksestä äiti ja isä ovat syystäkin ylpeitä.

Toto, vahtikoiran alku, jyrsi uutta puruluutaan antaumuksella muutaman tunnin ajan kun me rakentelimme uusilla legoilla. Ihan kuin sekin olisi osannut arvostaa lahjaansa; puruluita on olemassa vaikka kuinka monta ja niitä on jokaisessa huoneessa aina saatavilla. Silti tämä juuri saatu oli ehdottomasti paras ; )

Luru, tuo Santerin kissa, otti kohteliaasti vastaan herkkunappuloita mutta kissamaiseen tapaansa se ei tietenkään ollut mitenkään "haltioitunut" uudesta asiasta. Sen sijaan se käpertyi Lotan säkkituoliin nauttimaan itseään ympäröivästä lämmöstä ja kävi aina välillä hakemassa rapsutuksia voidakseen kehrätä. Vaikka Luru onkin kova kehräämään se harvemmin kehrää ellei joku kosketa sitä ja niinpä sen on "tankattava" kehräys-syytä aina ajoittain.

Jouluaatto sujui siis hienosti ja koska päivässä on vain rajallinen määrä tunteja niin päätimme aloittaa meidän perheessämme uuden systeemin joulun ajaksi. Jouluaattona käydään saunassa (no tietenkin !) ja sitten vaan laitellaan niitä "viimetipan" juttuja ojennukseen. Me kun vietämme jouluaaton ja joulupäivän ihan vaan oman perheen parissa niin meillä on mahdollisuus jakaa tapahtumia kahdelle päivälle eikä tarvitse yrittää hoitaa kaikkea juuri jouluaattona.

Lapsille annetaan jouluaattona saunan jälkeen vain pari lahjaa jotta ennätämme puuhastelemaan niiden parissa varmasti rauhassa ennen nukkumaan menoa. Varsinainen lahjojen jako tapahtuukin sitten joulupäivänä aamulla. Näin turvataan rennot yöunet jouluaaton ja joulupäivän välillä; kun ei pienten tarvitse miettiä saatujen lahjojen kanssa touhuamista niin nukkuvat paremmin. Eihän pieni ihminen mitenkään malta nukkua jos on käyttöönottoa odottavia leluja eikä muutamassa tunnissa jouluaattoiltana saunan ja ruokailun jälkeen mitenkään voi paneutua kaikkiin leluihin kunnolla.

Jo nytkin Niklas mietti koska voi aloittaa uuden värityskirjansa värityksen, pohti ihan tosissaan että pitäisikö värittää entinen kirja ensin kokonaan ja sitten vasta aloittaa uusi. Oli ilahtunut kun kerroin että vallan hyvin voi värittää uuttakin jo seuraavan kerran kun väritellään, ei niitä tarvitse valmiiksi tehdä ennen uuden aloittamista. On ilmeisesti tullut sanottua vähän liian usein "ensin tehdään yksi asia valmiiksi ja sitten vasta siirrytään seuraavaan" ...

Tänä vuonna lapsia odotti nukkumaan mennessä vielä yksi yllätys: molemmille oli uudet pussilakanat, tyynyliinat ja meille kaikille uudet tyynyt. Niklas intoili uudesta pussilakanastaan moneen otteeseen ja kehui Lotan prinsessa-pussilakanaa. Niklas arveli että uuden salama-auto pussilakanan kanssa tulee kivoja unia ja uusi tyynyliina tuoksuukin niin hyvältä. (no jaa...ihan oli samoilla pesuaineella ja huuhteluaineella pesukoneessa pesty kuin muutkin vaatteemme....) Lotta taputteli uutta tyynyään ja tuumasi "näin on, aina, hyvä on näin aina". Ota tuosta sitten selvää, ehkä tuo oli kehu ja kiitos uudesta tyynystä tai sitä peittävästä tyynyliinasta ; )

Saas nähdä mitä pienet sanovat kun kohta heräävät ja menemme katsomaan onko Saunatonttu syönyt puuron. Siellä taitaa olla jotain pientä kiitoksena muistamisesta, niin Saunatonttu aina Santeriakin kiitteli joulupuurostaan.

Toivottavasti Sinun joulusi on tuonut sinulle hyvää mieltä ja olet saanut nauttia siitä rakkaittesi seurassa.

Niitä "viime tipan" jouluvalmisteluja...kissan koristelua ; )

23.9.2014, 5 vuotta Suuresta Onnettomuudesta

Jostain, minulle käsittämättömästä, syystä tässä on päiväyksenä eilinen vaikka tänään onkin tämä päivä. Olkoon, en jaksa miettiä moista. Näkyy olevan samallatavalla päivä etukäteen päivättyjä muutkin kirjoitukset. Santeri sanoisi "mitä se haittaa" ja niin sanon sitten minäkin.
 ***********
Käsittämätöntä että siitä Suuresta Onnettomuudesta on tänään kulunut jo viisi vuotta. Tuntuu että vasta ihan äskenhän naureskelimme yhdessä ja suunnittelimme tulevaa.

Jos silloin viisi vuotta sitten olisi ollut tälläinen sää kuin mitä on tänään niin Santeri ei olisi lähtenyt mopolla kouluun...voi kunpa silloin olisi satanut räntää niinkuin tänään sataa...

Minun mieleni laukkaa edelleen, vallankin nukahtamishetkellä ja herätessäni, aivan villinä ja hallitsemattomana. Kovin usein herätessäni olen varma että olen nähnyt pahaa unta ja kaikki on hyvin, sitten sekunnin sadasosan kuluttua tajuan että oikeasti elämämme on aivan sekaisin, nyt ja aina.

Olemme hankkimassa uutta koiraa Ranskasta ja yhtenä aamuna, juuri ennen heräämistäni,  keksin että "kun Santeri tulee ensi viikolla kotiin" niin juttelenkin Santerin kanssa kummanko kahdesta tarjolla olevasta pennusta otamme. Samantien tajusin että eihän Santeri enää tule kotiin, enhän minä enää voi kysyä hänen mielipidettään edes koirahankinnassa.

Santeri pikkuveli, Niklas,  täytti eilen neljä vuotta. Niklas on kysellyt hyvinkin paljon mitä veljensä olisi missäkin tilanteessa tehnyt ja minusta on ollut jotenkin lohduttavaa että olen saanut kertoa Santerin jutusteluista ja tekemisistä Niklakselle. Samallahan varmistan että Santerin muisto elää vielä minunkin jälkeeni, joskin toisen käden tietona. Perinnetietona kuitenkin, niinhän monet muutkin tärkeät asiat ovat säilyneet hengissä.

Niklas on kovin ylpeä siitä että saa nyt rakennella Santerin legoilla, niillä ihan pienillä tavallisilla legoilla joita Santerilla oli melkoinen määrä. Kun pikkusisko Lotta ihastelee Niklaksen rakennelmia niin Niklas muistaa aina sanoa "nää on meidän isoveljen vanhoja, mä saan jo tehdä näillä ja säkin saat sitten kun oot isompi."

Niklas sai synttärilahjakseen legoja ja oli aivan haltioissaan lahjoistaan. Jos hän jatkossa on yhtä ihastunut legoilla rakenteluun kuin mitä Santeri oli niin usean tulevan vuoden synttärilahjat onkin sitten helposti hankittavissa; ostetaan lisää legoja ja lapsi on iloinen lahjastaan !

Legoja on kyllä jo melkoisesti, Santerillahan oli kokonainen huone varattu legoja varten. Niklaksenkin käyttöön on nyt annettu yksi huone legorakenteluja varten, ei tarvitse koskaan purkaa ja siivota legoja pois vaan voi jatkaa seuraavalla kerralla siitä mihin edellisen kerran leikki jäi.

Santerin pikkusisko, Lotta, ei taida ihan vielä ymmärtää kuka Santeri oikein oli mutta selvästi käsittää että Santerin valokuva on jotenkin harvinaisen arvokas esine talossamme. Lotta silittää etusormellaan isoveljensä poskea valokuvassa hyvin, hyvin hellästi päivittäin ja siliteltyään kuvaa hän on aina käsittämättömän seesteisen oloinen....aivan kuin saisi jotain vastakaikua kuvalta.

Santerin kissa, Luru, on edelleen vähän hukassa ajoittain. Ei fyysisesti, sehän on sisäkissa, mutta henkisesti se on ajoittain hämillään. Olen huomannut monta kertaa kuinka se terästäytyy kuullessaan mopon ajavan kotimme ohi. Se selvästi muistaa mopon äänen tarkoittaneen että sen rakastama ihminen on tulossa kotiin...ja aina kun mopon ääni kaikkoaa kauemmas Luru hakeutuu lähemmäs Santerin sisaruksia, kuin hakeakseen lohdutusta.

Sitten se puskee Lottaa ja Niklasta kuten se puski aikoinaan Santeria, kehrää ja vaipuu takaisin kissamaisiin ajatuksiinsa. Ehkä se muistelee Santeria, ainakin se näyttää siltä kuin olisi muistojensa  kanssa ihan kahdestaan vaikka olemmekin sen lähellä.

Minä en ole kissa mutta siltikin vaivun päivittäin ajatuksiini, en voi estää itseäni ajattelemasta millaista elämä olisi ilman sitä Suurta Onnettomuutta. Tähän videoon valitsemani kappaleen sanat ovat edelleen täyttä totta...

 

27.7.2014

Kävin eilen, pitkästä aikaa, shoppailureissulla Tuurin Kyläkaupassa hyvän ystävättäreni Jaanan kanssa.
Reissu oli todella mukava ja kestin sen "kuin nainen" koska en nähnyt yhtään nuorta miestä joka olisi ilmiasullaan muistuttanut minua Santerista. Totuuden nimissä on toki sanottava että muutaman kerran oli itku lähellä...aina kun on tarjolla jotain missä lukee nimi niin silmäni etsivät kaikkien kolmen lapsemme nimiä, Santeri, Niklas ja Lotta. Jos näkyy Santerin nimellä varustettu juttu niin minun on vaikea jättää sitä ostamatta vaikkei sitä tarvitakkaan enää ja jos taas Santerin nimellä varustettua tuotetta ei ole niin koen pahaa mieltä; miksei hänen nimeään ole vaikkapa pyyhkeen ripustus-sydämessä. Kovin on ristiriitaista siis, minua ei voi miellyttää olisipa sitten nin tai näin.

Takaisin tullessamme, Jyväskylässä, oli sitten jo hankalampaa olla reippaana kun kaunis kesäsää oli houkutellut liikkeelle paljon mopoilijoita. Heitä tuli vastaan kolmen-neljän ryhmissä ja samaan aikaan kun suuni selitti Jaanalle kuinka ikävältä minusta tuntuu nähdä mopoilijoita ja kuinka paljon tahtoisinkaan käydä kertomassa jokaiselle heistä mitä olen menettänyt silmäni etsivät mopoilijoiden joukosta tuttua hahmoa. Kyllähän järkeni ymmärtää ettei Santeri voi tulla yhdessäkään mopoporukassa minua vastaan mutta edelleenkin jokin ihmeellinen "toivo" elää sisälläni...

Jätettyäni Jaanan kyydistäni lähdin itkuisena jatkamaan matkaani kotia kohti ja pysähdyin Vaajakosken ABC:lle. Varmaan ihan hyväkin oli että satuin pysähtymään sillä tullessani takaisin ulos ajoi ambulanssi pillit soiden ja vilkut vilkkuen nelostietä kohti Jyväskylää. Piti siinä auton vieressä sitten keräillä itseäni jonkin aikaa, ensimmäisenä tuli mieleeni että "voi kun ei kenenkään rakkaalle mopopojalle olisi käynyt huonosti". Lähetin mielessäni hyviä toivotuksia jokaiselle nuorelle jonka olin hetkeä aiemmin nähnyt mopojensa kyydissä ja toivon sydämestäni että he kaikki saavat kasvaa "oikeasti aikuisiksi" hyvissä oloissa. Toivon että jokainen heistä saa toteuttaa tulevaisuuden suunnitelmiaan ja jakaa kokemuksiaan elämästä hyvien ystäviensä ja perheensä kanssa.

Kotona minua odotti kaksi pientä ja iloista "iltatähteämme", heidän päivänsä isä-Pekan seurassa oli sujunut hienosti ja tuntui hyvältä saada halata heitä vaikka sylini kyselikin Santerin halauksen perään...

Voi miksi tämä on aina vaan näin vaikeaa, miksen osaa jo päästää irti ja olla kuten muutkin rakkaan lapsensa äkkinäisesti menettäneet äidit ! Tuntuu että kaikki toiset jaksavat porskuttaa eteenpäin ja minä se vaan jauhan paikoillani...

Seija

23.4.2014, Santerin syntymäpäivä

23.4.2014, Santerin syntymäpäivä

Tänä aamuna Santeri olisi täyttänyt 20 vuotta. Olisi siis jo ihan oikeasti aikuinen mies, silti isänsä ja minun "pieni poika" .

Nyt on jo viides vuosi kun Santeri ei ole täällä luonamme viettämässä syntymäpäiväänsä...muistamme sen viimeisen syntymäpäivänsä niin tavattoman kirkkaana että tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta eilen. Voi sitä ylpeyttä ja riemua jota Santeri "hehkui"  kun hän sai syntymäpäivänään mopokortin ajoluvan ! Olimme mekin melkoisen tyytyväisiä poikasemme saavutukseen, olihan se askel kohti aikuisuutta, vapautta ja omaa päätäntä mahdollisuutta omista menemisistä ja tulemisista.

Tämä kevät on ollut jotenkin hurjan rankka surun suhteen...tajusimme asiaa miettiessämme että tämä rankkuus johtuu varmasti siitä että on ollut jo pitkään huhtikuu, sehän alkoi oikeastaan jo tammikuussa tänä vuonna. Kelit ja sää ovat olleet niin tavattoman huhtikuiset ja huhtikuussa Santerin syntymäpäivä on yksi niistä vuoteen mahtuvista neljästä vaikeammista ylipäästävistä päivistä isälleen ja minulle. Kolme muuta meille erittäin hankalaa päivää ovat koulujen loppumispäivä, Onnettomuuspäivä ja Joulu...

Krookukset, jotka ovat aina aloittaneet kukintansa pihassamme päivä tai korkeintaan kaksi päivää ennen Santerin syntymäpäivää aloittivat kukintansa tänä vuonna jo huhtikuun ensimmäisenä päivänä.
Jolleivat Santerin pikkuveli ja pikkusisko olisi olleet mukanani ulkona tätä näkemässä olisin riipinyt ne kukat maasta, ne olivat aivan väärään aikaan liikkeellä ja satuttivat minua pelkästään olemalla kauniita. Nyt ne kukkaset kuitenkin saavat kukkia rauhassa eikähän se ole niiden vika että ne luulivat huhtikuun olevan jo pitkällä aloittaessaan kukintansa etuajassa.

Niklas ja Lotta ihastelevat krookuksia päivittäin enkä minä voi näyttää heille että oikeasti ne kukat ovat nyt minulle ikävää nähtävää, ne muistuttavat siitä ettei ole enää Santeria jonka syntymäpäivää ne aikaisemmin viestittivät. Pakko on vaan yrittää riemuita Santerin sisarusten kanssa kevään ihmeestä vaikka rakas oma kevään ihmeemme onkin poissa...

Kun ensimmäisen kerran kuuntelin tätä Lemmenkipeet: Sua en voi unohtaa-kappaletta ajattelin että enhän minä edes, tietenkään, haluakkaan unohtaa Santeria. Sitten tajusin että voihan tuo en voi unohtaa tarkoittaa myös sitä ettei ole ikinä aikomustakaan unohtaa. Harmikseni itkuni esti minua kuvaamasta useampia pihamme krookuksia, joudut siis tyytymän noihin pariin hassuun kuvaan tätä kappaletta kuunnellessasi.

Hyvää kevään alkua,
Seija, Santerin äiti

30.12.2013

Eilen se sitten tapahtui; Santerin isä sai kuin saikin aikaiseksi siirtää Santerin tietokoneen pois täältä toimistosta. Onnettomuudesta oli kulunut 4 vuotta, 3 kuukautta ja viisi päivää. Tietokoneen poistamista on suunniteltu kyllä jo pitkään mutta itse toteuttaminen on aina vaan jäänyt tekemättä.
Tuntui kovin oudolta nähdä tuo Santerin työpöytä tyhjänä kun tulin tänne. Pekka, Santerin isä,  kertoi että koneen pois kantaminen oli ollut hyvin raskas tehtävä hänelle. Ei se kone ollut raskas vaan ajatus sen poisviennistä teki urakasta ikävän.

Onneksi olimme reippaita silloin Onnettomuuden jälkeen ja otimme Santerin huoneen omaksi makuuhuoneeksemme; jos sitä ei olisi heti tehty niin nyt se olisi varmaan jo täysin mahdoton tehtävä.

Santeri itse aikoinaan totesi ettei hän käsitä lainkaan miksi jotkut jättävät menehtyneen omaisensa huoneen ja tavarat paikoilleen kun eihän se poismennyt takaisin tule vaikka kuinka olisi asiat ennallaan.
Silti tuo tietokonepöytä on nyt jotenkin järkyttävä näky tullessani toimistoon, aivan kuin olisimme poistaneet "mahdollisuuden" saada Santeri takaisin koneensa äärelle vaikka tokikin tiedämme ettei häntä siihen konettaan naputtamaan enää saada oli siinä sitten kone paikallaan tai ei.

Ehkä minun on vaihdettava toimisto toiseen huoneeseen saadakseni tavallaan etäisyyttä tyhjää tietokonepöytää kohtaan. Oikeastaan voisikin olla hyvä siirtää toimisto tuonne pihan puolelle sillä nyt Niklas tahtoisi useinkin jäädä ulos yksinään ja minähän en kolmevuotiasta sinne yksinään jätä. En vaikka pihamme onkin täysin turvallinen. 
Jos toimisto olisi pihan puolella niin Niklas saisi vapautta olla "isona poikana" yksin ulkona mutta samalla minä voisin seurata olemistaan ikkunan läpi ja Niklas voisi uskoa että olen koneella tai teen paperitöitä...

Meillä siis taidetaan vaihtaa vuotta vaihtamalla huonetta. Tai ainakin aloittamalla huoneen siirtoa, täytyyhän tuo trimmihuone ensin tyhjentää siellä olevista tavaroista ja laittaa sinne uusi laminaatti ja sitten on vielä roijattava toimiston tavarat sinne ja...voi hyvänen aika, tämähän onkin melkoinen urakka eikä valmistu aivan pikaisesti. No, onpahan jotain ns. järjellistä tekemistä vähäksi aikaa. Ja nyt kun suunnitelma on julkistettu niin se on myös toteutettava.

Erittäin hyvää Uutta Vuotta, tuokoon tuleva vuosi tullessaan vain hyviä elämänmuutoksia jokaiselle lukijalle !

Seija-äiti

JOULU 2013

Taas on sitten Joulu edessä. 

Tänä vuonna leivoin neljän leipomattoman vuoden jälkeen mutta en vieläkään jouluksi vaan Santerin pikkusiskon synttäreitä varten. Lotta kun on sopivasti syntynyt 19. päivä joulukuuta niin on tavallaan hyvä syy taas leipoa vaikkei joulua meillä vieläkään vietetä. Ei kai tarvitsekkaan alkaa viettää varsinaista joulua kun saadaan tavata ystäviä Lotan synttäreiden ”varjolla” juuri näin joulun alla.

Muistin joulukuun alussa aivan yllättäen pari hauskaa juttua...yhden kerran kun Santeri tuli koulusta kotiin niin hän puhisi leikisti mukamas harmistuneena ja sitten kysyin että mikä vaivaa. No Santeri, virne suupielessään totesi että ”aika kamalaa että se joulu-raasu joutui taas tulemaan tänne pohjolaan ja sitten se joutui vielä rintoihinkin”

Minä olin ensin hetken aivan hämilläni että mitä kummaa tuo poika selittää...sitten tajusin ! Ai pahus joo, Sylvian joululaulussahan sanotaan ”ja niin joulu JOUTUI jo taas Pohjolaan, joulu JOUTUI jo rintoihinkin”. Nokkela kersa !

Pari vuotta myöhemmin, kun Santeria harmitti yhden opettajansa huono äidinkielen anti, niin Santeri selitti minulle ”on se joulukin taas ihan ovela”. Siis jätti kurillaan yhden l-kirjaimen pois jolloin ovella sanasta tuli ovela. Santerihan oli itsekkin melkoisen ovela, usein myös ollessaan ovella.

Näitä sanoilla hassutteluja minulla on aina vaan enemmän ja enemmän ikävä. Santeri piti minut tavallaan henkisesti virkeänä kun hän saattoi koska vaan kehitellä jotain hassun hauskaa ihan tavallisistakin sanomisista.

Onhan meillä toki laitettu koristepuu paikoilleen ja koirat on pesty. Tietenkin pesin myös Santerin kissan, Luru:n, joka tyylilleen uskollisena märisi koko pesun ajan mutta ei edelleenkään tehnyt elettäkään lähteäkseen pois pesuammeesta. 

Olen laittanut esille myös muita jouluhärpäkkeitä koska ne kuuluu laittaa esille jouluksi. Mutta ei ole sitä samanlaista joulustelu-fiilistä mitä oli silloin aikana ennen onnettomuutta.

Mietin tässä yhtenä päivänä että tänä vuonna Santeri olisi ollut kaukana pois kotoa ennen joulua ja mietin että olisikohan hän päässytkään jouluksi kotiin...jos olisi mennyt armeijaan saattaisi olla joulun siellä (vai ollaanko enää jouluisin ”kiinni” intissä, en tiedä...)

Ja sinne intin harmaisiin olisin sitten väsännyt kunnollisen herkkupaketin meidän herkkusuulle.

Jos Santeri olisi hakenut lykkäystä armeijan aloitukselle koulutuksen jatkon takia niin sitten toki olisi tullut jouluksi kotiin mupeltamaan leivottuja herkkuja ja ostettuja namiksia.

Lahjat eivät koskaan, onneksi, olleet Santerille se tärkein juttu. Toki olisi varmaan tänä vuonna saanut (taas) uuden puhelimen ja varmaan (taas) uuden läppärin. Ne eivät vaan olisi olleet ne tärkeimmät asiat joulussa vaan hyvä ruoka (ja paljon sittenkin) sekä äidin tekemät herkkuleivonnaiset ja yhdessä hassuttelut.

Niin, Joulu on taas ovela vaikka joutuikin tänne Pohjolaan ja rintoihinkin...

HYVÄÄ JOULUA !

Santerin äiti

päivä ennen neljännen vuosipäivän päivää (22.9.2013)

Huomenna se sitten taas on...se päivämäärä jonka tapahtumat muistan niin kauan kuin elän...muistan sen viimeisen aamuhalimme neljän vuoden takaa niin hurjan vahvasti, muistan kuinka ylpeäksi tunsin itseni kun näin Santerin kävelemässä talliin hakemaan mopoaan aamulla hänen lähtiessään kouluun. Muistan myös sen hirveän paniikin tunteen silloin illalla kun saimme puhelun sairaalasta. Voi kunpa olisi jokin keino palata neljä vuotta taaksepäin ja muuttaa päivän kulkua !

Santerin veli, Niklas, täytti tänään 3 vuotta ja sai juhlapäivänsä kunniaksi uusien dublo-legojen lisäksi käyttöönsä Santerin vanhat väritysliidut. Niklas piirsi sitten kolme hienoa ja värikästä kuvaa ja minun sydämeeni sattui kun Niklas silitteli liitupaketin kannessa lukevaa nimeä...Santeri Kangas...yritin niellä kyyneleitäni ja olla iloinen Niklaksen tekemistä taideteoksista.

Sanovat että surulla on tiettyjä vaiheita ja vasta kun sureva on käynyt ne kaikki läpi hän alkaa eheytyä.
Olisi ihan kiva tavata se joka on nuo surun vaiheet kirjannut ylös, onko hän muka joskus kokenut niin syvää surua että voi vilpittömästi väittää että surun vaiheet on käytävä läpi.

Tutkiskelin asiaa uudestaan aamulla 23.9. ja tämän päivityksen tein samantien.
Enhän minä enää lukion psykologian muistiinpanoista mitään muista (kuten nyt tuon suru vaiheiden kehittelijän nimeä) mutta internetin ihmeellisestä maailmasta löysin tiedon että nämä surun viisi vaihetta on kehitellyt alkujaan sveitsiläinen psykiatri Elisabeth Kübler-Ross. 
Hän kuoli jo 2004 joten en sitten pääse keskustelmaan kanssaan ja tivaamaan hänen omakohtaisia kokemuksiaan Suuresta Surusta.

Minä en kyllä käsitä miksi minun ja Pekan, Santerin isän, pitäisi jossain vaiheessa hyväksyä tapahtunut. Ei kai tälläistä epäreiluutta voi koskaan hyväksyä, sen kanssa ei opi edes elämään mutta siitä huolimatta on yritettävä jatkaa eteenpäin. Emme kai sitten koskaan enää eheydy kun emme edes usko että koskaan tulemme hyväksymään tapahtuneen. Ollaan sitten vähän rikki aina, ei kai tässä muukaan auta.

Tuossa tuon Elisabeth-rouvan surutyövaiheistuksessa ne vaiheet ovat viha, kieltäminen,kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen.
Just, olen edelleen vaiheessa viha joten hyvin menee kun neljä vuotta onnettomuuden jälkeen en ole tämän pidemmälle päässyt surutyöni työstämisessä.
Ei, en vihaa sitä linja-autokuskia, en vihaa ketään ihmistä ylipäätään tästä tilanteesta mutta vihaan sydämeni kyllyydestä tätä tilannetta itseään ! 

To live in hearts we leave behind is not to die.
-Thomas Campbell
(vapaasti suomennettuna siis: kun elää rakkaiden sydämissä ei kuole koskaan)

Äiti

Sitä ei osaa kukaan kuvitellakkaan kuinka hirveältä tuntuu kun koulut taas sulkevat ovensa yhden lukuvuoden loppuessa...meille Santerin kanssa kun tämä viikonloppu oli aina se jolloin sinkosimme todistuksen saannin jälkeen Särkänniemeen. Vietimme Tampereella koko viikonlopun jotta ennätimme huvittelemaan kahtena peräkkäisenä päivänä, satoi tai paistoi. Yleensä paistoi ja jos vaikka satoikin niin koskaan ei reissu mennyt sään takia pilalle sillä, Santeria siteeratakseni "säällä ei oo merkitystä jos mieli on hyvä".

Odotin aina tohkeissani juuri tätä viikonloppua, alkoihan tästä aina Santerin kesäloma ja minusta oli kiva sallia hänelle piiiitkät iltavalvomiset, aamuiset velttoilut ja päivän aikaiset kivat tapahtumat. Kesäloma ei ollut Santerille koskaan mikään "mitä mä nyt tekisin"-juttu, hänellä oli aina tekemistä, hän kun kehitteli itselleen aina uusia pikku projekteja.

Tänä keväänä Santeri olisi varmasti menossa kesätöihin, olisihan hän valmistunut nyt ammattiinsa ja aivan varmasti olisi pitänyt huolen sopivan kesätyöpaikan löytymisestä. Siitä huolimatta tämä viikonloppu vietettäisiin kahdestaan, äiti ja poika. Niin me sovimme jo vuosia sitten, mikään ei tulisi estämään yhteistä viikonloppuamme.

Santeri olisi kuskina Tampereen reissulla, saisi ajaa tuota äidin "pientä" autoa eli Dorista (Dodge Ram Van) kuten silloin aikoinaan sovimme tapahtuvaksi kun Santerilla olisi ajokortti.

Nyt kun ei ole enää mitään syytä odottaa tätä koulujen loppumisviikonloppua niin koen jääväni paljosta paitsi. Särkänniemessä on avattu Koiramäki- ja Angry Birds-juttuja ja tiedän että uusien juttujen tutkiminen olisi ollut meille molemmille mieluisaa. Varmasti vanha suosikkimme, Tornado, voittaisi kuitenkin kaikki uutuudet mennen tullen.

Vaikkei tämä viikonloppu olekkaan meidän perheelle laisinkaan iloinen kun meillä ei ole mitään valmistujais-juttuja joiden takia joutuisimme ehkä siirtämään Särkkis-reissuakin niin olemme iloisia Santerin koulukavereiden ja heidän perheidensä puolesta; suurin osa noista nuorista sai ammattitutkintonsa ja/tai ylioppilastutkintonsa päätökseen ja heillä alkaa elämässä uusi aikakausi kun hyppäävät työelämään tai jatkavat opiskelujaan "isojen ihmisten" oppilaitoksissa.

Olkoon heidän elämäntiensä jatkossakin hyvä, toivotan koko meidän perheen puolesta kaikille Santerin ikätovereille, siis vuosikerralle 1994, hyvää kesää,
Seija, Santerin äiti

Ylihuomenna, 23.4.2013, olisi 19-vuotispäiväsi. Kamalaa, joko nyt on käsillä neljäs synttärisi ilman että saamme juhlia sitä kanssasi. Tuntuu että vasta tänä aamuna halasin sinua...
Mutta siltikin, vaikken enää saakkaan kokea kanssasi mitään kivaa niin tämä laulu on melkoisen osuva. En antaisi pois niitä hetkiä jotka sain olla äitinäsi.

Sinä opetit minua niin paljon, toivon osaavani siirtää antamasi opit veljellesi ja siskollesi kun he tästä vähän kasvavat. Kunpa saisin heidän kanssaan samanlaisen yhteyden kuin mitä sain sinun kanssasi...
Rakkaudella,
Äiti

Itsenäisyyspäivä ja Joulu lähellä (2012)

Kirjoitan tätä "Jouluviestiä" jo hyvissä ajoin ennen Joulua sillä en voi etukäteen tietää pysynkö tätä lähempänä Joulua edes kirjoittamaan...on nimittäin hyvä nähdä edes jotain kun naputtelee viestiä; jos kyyneleet vuotavat
solkenaan meinaa näkökyky heikentyä huomattavissa määrin.

Meillähän oli tapana rakentaa oikein kunnon herkkujoulu, herkkupöytä erilaisine pikkunaposteltavineen oli valmiina jo hyvissä ajoin. Santerilla kun ei noita ongelmia kilojen kanssa ollut niin hänellä oli lupa mässyttää hyviksiä ihan koska vaan ja kyllähän se herkkupöytä aika paljon vaatikin täydennystä ennen Jouluaattoiltaa. Tein tätä täydennystä kyllä mielelläni, sillä turhan joulukrääsän ostoon ja hankintaan verrattuna herkkusuun herkutteluhalumahdollisuudesta huolehtiminen oli kivaa.

Meillä ei silloin "kun kaikki oli vielä hyvin" ostettu yhtäkään joululahjaa kenellekkään siksi että "jotain on pakko ostaa" vaan tavaroita, tuotteita ja muita juttuja hankittiin pitkin vuotta kun kohdalle sattui jotain sellaista mistä arvelimme lahjan saajan oikeasti pitävän tai mitä tiesimme hänen tarvitsevan.

Tänä vuonnakin olen saanut itseni kiinni usempaan otteeseen hoksaamasta "hei, tästä Santeri taatusti tykkäisi" kun olen nähnyt jotain kivaa jossain.
Ja samantien olen tajunnut etten voikkaan enää ilahduttaa poikastani sillä hankinnalla...sitten tulee itku ja
suunnaton ikävä.
Juu, valuttelen edelleen kyyneleitäni myös ihmisten ilmoilla enkä enää viitsi edes miettiä mitä sivullinen minun käytöksestäni ajattelee. Alussa nuo kyynelkohtaukseni harmittivat mutta olen päättänyt että koska ne kerran ovat osa minua niin antaapi kyynelten valua ihan rauhassa silloin kun niitä haluttaa valua.

Onneksi Niklas, Santerin pikkuveli, on vielä pieni eikä täällä maalla asuvana joudu törmäämään jouluhysteriaan.
Hän ei tiedä yhtään mitään siitä kuinka tavallisissa perheissä odotetaan Joulua, hän ei osaa haluta mitään tavaroita lahjaksi eikä hän siten pakota isäänsä ja minua esittämään että onpas kiva kun tulee Joulu.
Saamme olla ihan normaalisti.

Niklakselle on tuolla kyllä pari ylimääräistä lelua odottamassa, lähinnä siksi että jos meille tulee ystäviä käymään (joille on toki varattuna pienet lahjat) niin voimme samalla antaa Niklakselle jotain uutta ja kivaa. Mutta mitään lahjoja ei ole paketoitu.
Santeri aikoinaan ehdotti että säästäisimme luontoa ja jättäisimme pakettien paperoinnit kokonaan.
Isänsä ja minun mielestä tämä oli vallan hieno idea; miksi ihmeessä pitäisi jokin toiselle annettava esine kietoa paperiin kun voihan sen antaa ihan siltäänkin. Onhan pelkässä tiedossa, että jotain kivaa on saamassa,
ihan varmasti riittävästi odotuksen jännitystä.

Tätä kirjoittaessani Itsenäisyyspäivä on lähellä.
Itsenäisyyspäivä oli Santerille hurjan tärkeä, ei vähiten siksi, että isoisoisänsä oli aikoinaan ollut
mukana pitämässä huolta siitä että maamme sai itsenäisyyden. Puhuimme aina itsepäisyyspäivästä sillä itsepäisyyttä oli rintamalla taatusti tarvittu.
Santeri sytytti aina Itsenäisyyspäivänä kynttilän, ei pelkästään kansallisen juhlapäivän kunniaksi vaan myös isoisoisänsä muistolle.

Nyt kun Santeri ei ole luonamme kynttilää sytyttämässä laitamme Itsenäisyyspäivänä ulos, Santerin lyhtyyn,  sinivalkoisen kynttilän palamaan.
Santerin veli Niklas viettää Itsenäisyyspäivänä nimipäiväänsä, aivan kuten vietti isoisoisäkin (Niilo) joten jatkumo vanhoihin asioihin on olemassa.

Tuntuu hyvältä tietää, että sitten kun Niklas alkaa kyselemään asioista, voimme kertoa hänelle kauniita muistoja jotka liittyvän hänen nimipäiväänsä ennen hänen syntymäänsä.
Niklas pääsee kertomusten avulla lähemmäs niitä meille rakkaita ihmisiä jotka eivät ole enää joukossamme ja isänsä kanssa koemme tälläisen tiedonsiirron mahdollisuuden kunniatehtävänämme.

Meidän Joulumme ei vielä tänäkään vuonna ole sellainen mihin vuosien varrella totuimme, mutta se, että me vietämme Joulua matalalla profiililla ei todellakaan tarkoita ettemmekö haluaisi toisten nauttivan Joulusta !

Toivotan siis koko meidän perheen puolesta sinulle HYVÄÄ JOULUA ihan täydestä sydämestäni.
-Seija

telkkariohjelma, per...na...

Voi että ottaa taas päähän...se telkkariohjelma Toistaiseksi tuntemattomasta syystä tulee uusintana. Tällä viikolla näyttävät sitten Santerin onnettomuutta oikein urakalla, vaikka kuinka monta kertaa.

Eihän siinä muuten mitään olisi vaikka se näytettäisiin joka päivä mutta kun siinä on niin tyhmästi niitä editointeja että jutun ydin on kateissa pahemman kerran.

En minä esimerkiksi sanonut että Santerin takia olen vain itkenyt vaikka se ohjelmassa siltä näyttääkin. Minä kun jatkoin lausetta "Kenenkään toisen kanssa en ole myöskään nauranut niin paljon kuin nauroin Santerin kanssa, kenenkään toisen seurasta en ole nauttinut yhtäpaljoa. Santeri kasvatti minua ihmisenä, hän opetti minulle asioita enemmän kuin toiset ihmiset ovat yhteensä voineet minulle opettaa".

No, olisi pitänyt tietää että täytyy saada nähdä kun nauhoitusta editoidaan valmiiksi ohjelmaksi. Haluanhan minä aina lukea etukäteen jokaikisen lehtijutunkin jossa olen osallisena. Ehkä tämä on sitten vain näitä juttuja joista voi todeta että jälkiviisaus on parasta joskin tarpeetonta.

Tänään olemme olleet 3 vuotta ilman Santerin seuraa....

Tämä biisi on tavallaan ihan aiheen vierestä mutta toisaalta sitten ei kuitenkaan...
me Santerin vanhemmat uskomme jonkinlaatuiseen reinkarnaatioon joten ehkä sitten kuitenkin Santerin siivet saavatkin kantaa häntä...

Ehkä jonain päivänä osaan (=jaksan edes yrittää....) tehdä jonkinlaisen "oman videon" jonka taustalla tämä
kappale soisi. Nyt ei voimat riitä.

On muuten aika outoa kuinka ajantaju voi mennä rusetille; kolme vuotta tuntuu samaan aikaan sekä hirveän pitkältä ajalta että kuitenkin kuin vasta tapahtuneelta. Ja sitten, yhdellä tasolla, tuntuu ettei koko onnettomuutta ole edes tapahtunut, että se olisi vain järkyttävän pahaa unta...

ESIPUHE

Tämä blogi on perheen ulkopuolisille varmasti vähän sekavaa luettavaa mutta eipä paljon muuta voi vaatia kun kirjoittajana on rakkaan esikoispoikansa onnettomuudessa menettänyt äiti.

Olen yrittänyt korjata tätä esipuhe-sivua jo monta kertaa ja useita tunteja kerrallaan mutta aina vaan teksti on joissain kohdissa oudosti. Ei voi mitään, minä en pysty parempaan ainakaan toistaiseksi koska en käsitä mikä tätä sivua vaivaa...(toki tiedän että vika on minun taidoissani mutta syytän silti sivua ; ) )
Varsinkin sivun lopussa on järkyttävän pitkä tyhjä tila..Tämä sivu loppuu virallisesti halaus-kehotukseen ; )

****************************************
Jokaiselle vanhemmalle oma lapsi on maailman tärkein ihminen. Meidän Erikoisen Tärkeä Ihmisemme joutui jättämään meidät kaipaamaan itseään aivan liian äkillisesti ja liian nuorena. Santeri menehtyi liikenneonnettomuudessa ollessaan ajamassa mopollaan koulusta kotiin.

Tämä on Santerin itsensä ottama kuva, hän sai uuden kännykän nimipäivälahjaksi ja tokihan sen kuvausominaisuuksiakin piti testata (koulussa, tietenkin tunnilla).Kuva on ilmeisesti viimeinen joka Santerista on otettu. 
Päivä ennen onnettomuutta äiti-Seija leikkasi Santerin hiukset, koulussa piti olla seuraavalla viikolla valokuvaaja paikalla. Eipä sitten saatu sitä kuvaa koskaan ja kerrankin kun hiukset näyttivät oikeasti upeilta...

Äiti-Seija kuunteli tätä odottelumusiikkina kun soitti vakuutusyhtiöön...ihan kamalaa että siellä soitetaan tälläistä kun äiti yrittää ilmoittaa että poikaa ei enää ole ja että moponkaan vakuutusta ei sitten enää tarvita... Tässä esipuheessa kerron aivan "lyhyesti" (pintaa raapaisten kuten tavataan sanoa) minkälainen ihminen Santeri oli.  *****************************   
 Meillä oli tapana että isä-Pekka ja Santeri ottivat talvella lomaa ja menivät kahdestaan johonkin kylpylään. Äiti-Seija taas oli kesälomareissu-seurana.

Näin toimien meidän ei tarvinnut jättää eläimiä perheen ulkopuolisten hoidettavaksi ja vastuulle ja Santeri pääsi lomailemaan kummankin vanhempansa kanssa ihan kahdestaan, nauttimaan täysin siemauksin jakamattomasta huomiosta.

  

Santerille ostettiin talvella 2003 terapiaratsuksi shetlanninponi ja sen kanssa puuhastelu antoi kivoja
hetkiä ja onnistumisen tuntemuksia. Toki meillä oli jo tuolloin myös suomenhevonen mutta alussa 
se oli osaamattomuudestaan ja nuoresta iästään johtuen turhan kookas pienelle ratsastajalle

Kolmannen luokan syksyllä otimme Santerin kotiopetukseen ja koska tentit sujuivat erinomaisesti eikä kotiopetus ollut edes rankkaa, teimme reissun 
Ranskaan, EuroDisney-huvipuistoon.
Reissu tehtiin maaliskuussa ja jäljellä oli enää "simppeli englanti",  "tosi helppo matematiikka" ja "yhtä tyhjän kanssa musiikki".
Koska tiesimme että noista tenteistä Santeri selviää vaikka lukemattakin niin virallisesti reissumme oli kouluvuoden päätösjuhlareissu. 





Kaikki reissussa eteen tuotu ruoka "upposi" mutta yhteisestä päätöksestä  jätimme kuitenkin mustekalanrenkaat ja juustolautasen "herkut" rauhaan vaikka olimmekin  
ne itse lautasillemme ottaneet.(mustekalanrenkaat olivat kuin kumia ja juustot taas...no joo...sanotaanko nätisti vaikka että tuoksunsa ei oikein innostanut maistamaan...) 
Tästä ruoan haaskauksesta äiti sitten kuuli ajoittain myöhemmin, se jäi häiritsemään Santeria koska :"ruokaa ei saa haaskata niin kauan kuin maailmassa on oikeasti nälkäisiä ihmisiä".
   
Samana kesänä äiti-Seija käväisi Santerin kanssa myös Tanskassa. 
Tämä oli toinen Tanskan retkemme ja tämän teimme Doris-automme kanssa.  
Virallisesti se oli jalostuskoirien lainaanvienti-reissu mutta mepä yhdistimme huvin ja hyödyn ja nautimme yhteisestä seikkailustamme.

  

Kurtturuusun tuoksu oli yksi Santerin lempituoksuista.  

Paluumatkallamme Tanskasta löysimme ihanan levähdysalueen joka oli täynnä kurtturuusuja ! 

Keväällä 2010 Santerin ystävä, Ulla, auttoi meitä istuttamaan pihaamme 15 kurttulehtiruusua
Santerin muistoksi. 

   

Santerin äidinäidinisä, Niilo-pappa, menehtyi sairauskohtaukseen vain muutama kuukausi ennen Santerin syntymää. Itsenäisyyspäivän kynttilä oli meille monellakin tavalla hyvin tärkeä asia .

 
 





 
 
 
 



 

  Nuorempana Santeri tuunasi polkupyöriä ja niitä sekä 
niiden osia oli joskus melkoisen paljon. Ja kaikkialla...
Santeri ei itse edes tiennyt haluavansa mopoa ennenkuin  
Timo-enonsa toi itselleen tarpeettomaksi käyneen moponsa meille.
Tuo ilonpäivä oli 3.3.2006. 
(arvaas vaan oliko meillä tuon jälkeen sitten mopojen osia siellä ja täällä...)  

 Omalla maalla saa onneksi mopoilla jo ennen kortin hommaamistakin !







Siirryttyään Kurkiauran kouluun 4. - 6. luokille Santerin itsetunto kohosi huimasti,kiitos erinomaisten opettajien ja ihanien uusien luokkatovereiden ! 
 Päästyään opinahjoon jossa häntä arvostettiin Santeri osoitti olevansa äärettömän tehokas oppija.  
Edellyttäen, tietenkin ; ) , että opittava aihe oli kiinnostava ja että sitä opetti opettaja joka oli ansainnut 

Santerin luottamuksen ja arvostuksen. 
Santeri yllätti itsensäkkin saaden 6.luokalla stipendin luonnontieteistä. (yllä kuva 6.luokan päättäjäispäivästä)   
Yläkoulussa tuli sitten eteen jonkinverran ongelmia, lähinnä joidenkin opettajien kanssa.
Santeri ei voinut sietää eikä hyväksyä epäoikeudenmukaista kohtelua keneltäkään vaan asettui aina puolustamaan
ystäviään ja näiden oikeuksia.


Santeri oli aivan kuten kiinalainen horoskooppinsakkin sanoo: 
"Koira on oikeudenmukainen ja rehellinen, hän taistelee vääryyttä vastaan.
Hän ei kaipaa valokeilaan vaan asettaa muiden hyvinvoinnin etusijalle.
Koiran ystävä voi tuntea itsensä etuoikeutetuksi, sillä hänen vaikeasti saavutettava ystävyytensä on ikuista. 
Koira puolustaa omiaan, hän on luotettava lohduttaja ja hänelle voi huoletta purkaa sydäntään."

Me Santerin vanhemmat emme koskaan kuulleet Santerin kiroilevan. Hän ei edes suutuspäissään kironnut meidän kuultemme vaikkeivat 
voimasanat olekkaan meillä kiellettyjä.
Koulussa ja kavereiden kanssa niitä kirosanoja kyllä lenteli ; ) (kyllä äiti tietää...) 

Hassua oli että jos (tai siis...KUN !) Santeri oli ottanut koulussa jonkun opettajan kanssa yhteen, 
hän oli aina valmis kertomaan tapahtumista
kotona ennen opettajan yhteydenottoa.
Santeri tiesi että vaikka hän olisikin toiminut koulussa vastoin odotuksia 
häntä ei tuomittaisi kotona jos hän itse kertoisi tekemisistään.
Santeri kertoi aina myös suoraan jos oli vahingossa rikkonut jotain, koskaan hän ei yrittänyt peitellä tapahtuneita vahinkoja.
Nytkin hän sanoisi meille "Älä itke, se oli vahinko, anna anteeks" (ja sitten hän halaisi itkevää äitiä/isää...)

Tottakai meillä täällä kotosalla otettiin välillä yhteen ja kunnolla otettiinkin !(verbaalisesti, tietenkin !) Eihän edes ystävyyden edellytys ole samaa mieltä oleminen, miksipä sitten 
ei oman perheen parissa voisi olla erimielisyyksiä vaikka toisiamme rakastetaankin.
Tapanamme oli selvittää erimielisyydet ja keskustella asiat selviksi mahdollisimman pikaisesti; nukkumaanmeno riidan jälkeen ei tuntunut luontavalta, emme antaneet auringon laskea
erimielisyyksiemme ylle.

2007 kesällä vietimme pidennetyn viikonlopun Tukholmassa,ihan vaan huvittelureissulla, ystäväperheen äidin ja tyttären kanssa.
Tuolla reissulla äiti-Seija sai taas kerran olla ylpeä shoppailua inhoavan poikasensa herrasmiesmäisestä käytöksestä.
Ei yhtäkään valituksen sanaa koko shoppailu-päivänä vaikka kaupoissa kiertely olikin Santerin mielestä oikeasti tosi tylsää. 
Jälkeenpäin, kun huvipuistopäivän jälkeen kehuin kaunista käytöstään shoppailun aikana
Santeri tuumi: "mä aattelin että ainahan jokaisen on vähän joustettava eikä yhden armoilla voi koko reissua tehdä". 

Kesällä 2008 äiti-Seija "raahasi" poikasensa Lontooseen, omaan lempikaupunkiinsa ja siellä oli tosi kivaa !
Maistelimme makuja, juttelimme ihmisten kanssa ja nautimme toistemme seurasta.
Äiti  seurasi ylpeänä vieraiden ihmisten hämmentyneitä katseita kun Santeri  
avasi automaattisesti ovet äidilleen, kuten kunnon herrasmiehet tekevätkin.
Toki muutama "pakollinen" nähtävyyskin käytiin  katsomassa ja vahingossa 
löysimme sellaisenkin paikan jota ei ollut  missään opaskirjoissa mainittu. Suosittelut paikan puolesta, kukin  astukoon sisään omalla vastuullaan jos sattuu Lontoossa pyörähtämään.
Paikka ei ole heikkohermoisten paikka, ei todellakaan !
 



 Santeri taisi olla asuinseutumme parhaiten "tunnustettu" asperger-henkilö.
Hänen  assiuttaan ei koskaan salattu vaan päinvastoin siitä kerrottiin  kaikille jotka olivat hänen kanssaan tekemisissä. 
Asiasta  kerrottiin ihmisille avoimesti ihan vain siksi ettei toisten tarvinnut  hämmästellä Santerin tapaa lähestyä asioita ja ikätasoonsa 
nähden  poikkauksellisen suorasukaista asioihin tarttumista. 
Santerin  assius oli kovin lievää, ei hän ollut mikään tapojensa orja tai  pikkutarkka nyhrääjä kuten monet tuntuvat kuvittelevan kaikkien 
assien  olevan.

Nuoruusiässä Santerin erityisyys ilmeni oikeastaan vain äärettömän vahvana oikeudentajuna, rehellisyytenä ja hurjan hyvänä muistina. 

Lapsuusajan hahmotusongelmatkin katosivat itsetunnon kohottua eikä Santeri kokenut assiuttaan vikana vaan hän koki sen vahvuudekseen 
opittuaan hyödyntämään erityispiirteensä tarjoamia mahdollisuuksia. 
Taisipa hän olla hieman ylpeäkin tästä erityisyydestään, kuuluuhan samaan porukkaan useita arvostettuja suurmiehiäkin. 
 


 
 




 Keväällä 2009 Santeri oli TET-jaksolla isänsä työpaikalla ja sai piipahtaa syntymäpäivänään 23.4. aamulla katsastuskonttorilla 
tekemässä mopokortin kirjalliset.
Vajaassa viidessä minuutissa kirjalliset oli tehty, virheitä nolla ja korttihakemus lähti eteenpäin poliisin lupapalveluun. 

Derbi Senda ostettiin suoraan kaupasta jo edellisenä syksynä mutta tämä kuva on otettu virallisena "mopoikäpäivänä" 23.4.2009. 
 Mopokortin saatuaan Santeri nautti uudenlaisesta vapaudestaan ja huristeli usein ystäviensä luokse, 
joko rassaamaan mopoja tai muuten vaan notkumaan kavereiden seurassa. 
Muutama noista "mopohepuista" kävi meilläkin pikavisiiteillä  ja me "vanhukset" tunsimme olevamme etuoikeutettuja kun pojallamme 
oli niin kohteliaita ja hyväkäytöksisiä ystäviä.

Kesällä 2009 Santeri piipahti Pekka-isän kanssa parin päivän reissulla Mikkelissä, isukki ajoi omalla moottoripyörällään ja Santeri mopollaan.
Tuosta reissusta ei ole kuvia mutta hauskaa kuulemma oli !
Santerin kanssa oli aina kiva reissata, Santerilla oli kova elämänjano ja hän halusi kokea "kaiken tässä ja nyt".

Syksyllä 2009 Santeri laittoi moponsa myyntiin.
Tarkoituksenaan oli hommata tilalle vanhahko Toyota Corolla, rassailla sitä pari vuotta ja sitten ajokortin saatuaan ottaa se käyttöönsä.

Ikävä kyllä kukaan ei ennättänyt mopoa ostamaan vaan tuo oma rakas ajokkinsa oli Santerin alla hänen ajaessaan linja-auton etuosaan traagisilla seurauksilla.

Eipä äiti-Seija tiennyt Santerin hiuksia tiistaina leikatessaan että se olisi viimeinen kerta kun trimmikone touhuaisi niissä hiuksissa..
eipä tiennyt isä-Pekka tiistai-illan saunareissulla että se olisi viimeinen yhteinen saunareissunsa...
eikä äiti aavistanut keskiviikkoaamuna 23.9. että se"hei-hei, aja varovasti, älä kiusaa opettajia"-halaus 
jäisi ihan viimeiseksi halaukseksi....

Ikävämme on niin suuri, niin syvä että tuntuu kuin olisimme ihan onttoja sisältä.
Olemme kuitenkin tämän järjettömän suuren, mittaamattoman kokoisen
kaipuummekin keskellä onnellisia ja ylpeitäkin siitä että meillä oli ilo ja kunnia saada olla Santerin vanhempina ja elämänpolkunsa silottajina.

Muistelemme jatkuvasti hänen kanssaan kokemiamme ihania hetkiä.Niitä oli paljon, voi niin paljon !
Santerilla oli mahtava huumorintaju ja ihanan laaja sanavarasto.Me leikittelimme usein sanoilla, pelleilimme niiden merkityksilläja nautimme nokkeluudestamme.

Vaikka tämä sivu on jo nyt aika pitkä on minun, äidin, kerrottava vielä vähän jotta Santerin persoona tulee paremmin tunnetuksi.

Hän ei ollut koskaan, siis ei koskaan, tivaamassa tuliaisia kun jompikumpi meistä vanhemmistaan oli jossain käynyt ja hän oli ollut kotosalla toisen meistä kanssa.
Santeri oli aina vilpittömän ilahtunut kun sai jotain tuliaisia ja sehän tietenkin kasvatti meissä antamisen iloa ja -halua.
Oli riemastuttavaa nähdä kuinka ihan pienikin tuomisemme sai hänet hymyilemään ja kiittämään aidosti. 
Varsinkin minulla, äidillä, oli suorastaan ihan intohimona raahata ulkomailta(ja ihan lähikaupastakin)  uusia makuja kotiin jotta Santeri sai tutustua sellaisiin juttuihin 
joita ei ollut aiemmin maistanut. 

Me leikittelimme usein sanoilla, pelleilimme niiden merkityksillä
ja nautimme nokkeluudestamme.

"Katiska", siis tuo Cornish Rex-rotuinen Piupaws Lord Chatham
(Luru vaan näin tuttujen kesken) on nyt ihan hukassa ja hämillään
kun sen oma maailman tärkein ihminen ei ole enää läsnä.
Luru on meille tavallaan lohduttajana sillä se ansaitsee
hyvän elämän vaikkei Santeri enää olekkaan ottamassa
sitä kainaloonsa nukkumaan mennessään.
Tältä Santeri näytti pikkupoikana kun mörkökissansa Luru vahti hänen untaan. 


 
Tätä  nykyä Luru  toimii Santerin pikkuveljen Niklaksen ja pikkusisko Lotan, huvittajana. 
Hassu vanha katti kehrää jo siitä että Niklas hieman silittää sitä tai Lotta rapsuttaa sitä korvan takaa.
Santerin muistajaisissa (lauantaina 3.10.2009) oli paikalla 60 ihmistä, lisäksi edellispäivänä meillä piipahti päivämäärissä sekaisin mennyt ystävämme.

Sunnuntaina meillä kävi kaksi Santerin ystävää jotka  olivat olleet estyneitä saapumaan varsinaiseen muistelutapahtumaan.

Yksi ystäväpariskunta, joka oli tuntenut Santerin ihan vauvasta saakka, piipahti meillä "yksityisessä muisteluhetkessä" jo 27.9. 
Meille tuli mahdoton määrä kauniita adresseja, kortteja ja sähköpostiviestejä, pieniä muistoesineitä.
vastaanotetuilla kukkalähetyksillä olisimme voineet perustaa pienen kukkakaupan.

Santerin ystävät olivat "omin pikku kätösin" kasanneet suurelle kartongille Santerista juttuja ja kuvia ja saimme sen muistajaisissa.
Se on ihana, aito ja rehellinen ja olemme siitä kovin iloisia.

Viikko Santerin onnettomuuden jälkeen kävimme keräämässä onnettomuuspaikalle tuodut kynttilät, niitä oli tasan 50.
Toimme kotiin yhden lyhdyn ja poltimme siinä kynttilää reilun vuoden ajan, ihan jokaisena iltana. 
Tuossa pihatiemme päässä se kynttilälyhty loisti ihan kuin majakkana rakkaallemme.
 
Nykyään Santerin muistoruusujen luona on valo palamassa öiseen aikaan ja kesäisin ruusujen vieressä virtaa äidin tekemä pieni vesiputous. 
Santeri piti solisevan veden äänestä, nyt lempituoksunsa lähellä on myös yksi lempiäänistään...

Onnettomuuspaikalla oli myös Santerin ystävien jättämiä viestejä.
Kirjoitin ne tuonne vieraskirjaan vaikka ne menettävätkin osan aitoudestaan siihen siirrettyinä. 
Viestit olivat käsinkirjoitettuja ja siksi ne ovat erityisen arvokkaita. 

Olisi todella kiva jos vieraskirjaan ja tänne blogiin noihin kommentti-kohtiin saataisiin kasattua paljon muistoja Santerista, ihan kaikkien nähtäville.
Kirjoita ihmeessä jos sinulla on muisto jonka haluat jakaa kanssamme.
Muista että ei ole olemassakaan "mitätöntä" muistoa, ihan kaikki
muistot ovat tärkeitä ja arvokkaita.

IMO olis hienoo ; ) jos kirjoittaisit, kuten Santeri sanoisi....
 kirjoita
 lue
Käy katsomassa mitä "ohjeita"
annetaan kirjoita-puolella, ehkä kynnyksesi kirjoittaa
omia ajatuksiasi madaltuu ja saamme sinunkin viestisi
luettavaksemme.

Emme vastaa vieraskirjaan tehtyihin merkintöihin
kirjoittajalle suoraan mutta sehän ei
todellakaan tarkoita ettemmekö olisi
jokaisesta viestistä kiitollisia.
Pyrimme kirjoittamaan vieraskirjan
viesteihin vastaukset pikimmiten.
Käy siis sivulla uudestaan päivän, parin kuluttua.

Pidätämme oikeuden poistaa epäasialliset tai
Santerin mielipiteitä vahvasti loukkaavat kirjoitukset.
(esim. vahvasti uskonnolliset viestit ovat ei-toivottuja
koska Santeri oli agnostikko ja me hänen
vanhempansa olemme muuten vain "uskomattomia" ; ) )

Nuorisolle tiedoksi: siihen ei tarvitse laittaa omaa nimeä,
saapi käyttää lempinimeä tai mitä vaan
kunhan se on sellainen etteivät "sivulliset vanhukset"
hermostu ; ) You know...

Sähköpostiin ei kannata laittaa mitään viestejä,
niitä ei siirretä tänne eikä niihin edes vastata ja
siten ne jäävät unholaan.

Muista halata aina läheisesi kun eroatte,
koskaan ei voi tietää mikä halaus on se viimeinen.
Tosimies se vasta halaakin ja kunnolla sittenkin !