Joulu on sitten taas kerran tulossa.
Nyt meillä on edessä jo seitsemäs joulu ilman Santeria …
Maa on lumeton, keli on aivan
samanlainen kuin sinä syyskuun päivänä kun minusta tuli vuoden
ajaksi lapseton. Tai ei oikeastaan lapseton, kyllähän äiti on äiti vaikkei lapsensa olekkaan fyysisesti läsnä. Mutta niin tai näin, keli on tyhmästi aivan kuin olisi syyskuu vaikka kohta onkin jo Joulu.
Santerin pikkuveli ja pikkusisko ovat saaneet tänä vuonna kotitontuiltamme joka päivä kortin arvoituksen kera. Arvoituksesta kerätään ohjeiden mukaan kirjaimet talteen ja sitten Jouluaattona saamme lukea valmiin viestin. Nämä samat kotitontut, Hilivili ja Hipsis, tekivät vastaavanlaisia juttuja Santerinkin lapsuusaikana. Onneksi perinteitä voi samaan aikaan sekä pitää yllä että hieman muutella jotta myös pikkusisarukset saavat osakseen Joulun odotuksen jännitystä.
Leipoessani Lotan, Santerin
pikkusiskon, kolmivuotis-synttäreille herkkuja odotin koko ajan
kuulevani ulko-oven käyvän ja tutun hihkaisun ”haa, mäpäs arvaan
jo tuoksusta mitä olet leiponut tänään ! Onko maistiaisia, saanko
kaapia kulhon ?” Mutta ei, ei kuulunut oven käyntiä eikä
riemukasta huudahdusta. Tunsin että jokin tärkeä osanen
leivontatapahtumasta puuttui ja niinhän se tuleekin aina jatkossakin
puuttumaan.
Lotta ja Niklas osallistuivat
leipomisurakkaani omalla tavallaan, he istuivat tuoleillaan seuraamassa
eri työvaiheita ja kysellen leipomiseen liittyviä kysymyksiä. He toivottelivat jokaiselle uuniin menevälle
kakulle ”tule tule hyvä kakku, älä tule paha kakku”. Niklas
totesi siskolleen jossain vaiheessa että ”eihän äiti osaakkaan
pahaa kakkua leipoa mutta uunitonttujen takia on parempi lorutella”. Lotta myötäili Niklasta, sanoi "eikä mikään näin hyväntuoksuinen voi maistua pahalta, mun nenää naurattaa näin ihana tuoksu".
Tulihan niistä leivonnaisista ihan
syöntikelpoisia, testattiin niitä Lotan synttäripäivänä ja nyt
tiedän että pakastimeen päätyneet ovat Joulun maissa käymään
tuleville ystävillekkin tarjoilukelpoisia.
Vaikka Niklas ja Lotta ovatkin
täyttämässä päiviäni ja rakastan heitä aivan tolkuttomasti en osaa edelleenkään olla
miettimättä minkälaista meillä olisi jos sitä Suurta
Onnettomuutta ei olisi koskaan tapahtunut.
Huomaan vähän väliä miettiväni
elämän epäreiluutta ja tunnen katkeruutta kohtaloa kohtaan.
Miksi ihmeessä Santerin sai olla niin
vähän aikaa elämässämme mukana, miksen koskaan saanut tavata
hänen tulevaa puolisoaan, miksi minulta vietiin esikoiseni aivan
varottamatta ja äkillisesti...
Olisiko ollut liikaa vaadittu jos
olisin saanut pitää esikoiseni ? Ehkä olisi, ehkä meillä
Santerin kanssa oli yksikertaisesti liian hyvä elämä, ehkä
Kohtalon piti antaa minulle jokin opetus.
En vaan ole vielä oivaltanut mikä
opetus tässä piilee...sitä oivallusta odotellessa toivotan Sinulle
hyvää ja rentouttavaa Joulua, onnellista vuotta 2016 !
Seija
