2.1. rekiajelu aloitti vuoden. Santerilla oli hurjan hauskaa kun Lento hörisi aina ajoittain kesken leppoisan lenkin. Santeri nauroi "se ei malta olla kommentoimatta" kun me aikuiset "kiusasimme" Lentoa sanomalla että sehän puhuu ihan eri asiasta kuin me reessä istujat.
Pääpä ja Antti olivat mukanamme, pakkasta oli vain viisi astetta joten sää oli mitä paras. Takaisin tullessamme saimme "metsästysmuiston". Keskellä tietä oli hirven sarvi. "Ihan yksinään ilman hirveä, voi miten hirveää" totesi Santeri kun otimme sen sarven mukaamme. Kotosalla sitten pelasimme porukalla lautapelejä ja meillä oli vallan riemukas päivä.
6.1. Kävin tekemässä Lenton kanssa kunnon uuvutuslenkin, sillä mepä menemmekin kylpylään pidennetylle viikonlopulle. Hevonen pärjää muutaman päivän tyttöjen hoidossa vaikkei pääsekkään lenkille kun juuri ennen lähtöä se sai irrotella kunnolla.
9.1. Palasimme Nokian Edenistä illaksi kotiin. Vaikka muuten olikin ihan kiva reissu niin tokihan minulle sitten sattui ikäviä. Jostain käsittämättömästä syystä onnistuin eilen saamaan vesiliukumäessä käyttettäväksi määrätyn renkaan luiskahtamaan takapuoleni alta sillä seurauksella että löin pääni todella kovaa siihen liukumäen seinämään. En muista yhtään mitään koko siltä liukumäkimatkalta, seuraavaksi huomasin vaan olevani altaassa kontallani. Kamalinta oli että en muistanut sanoja, olin ihan hukassa kun yritin puhua Santerille ja isälleen. Henkilökunta tilasi paikalle ambulanssin ja ensin minut vietiin terveyskeskukseen josta matka jatkui sitten TAYSiin.
Siellä minua tutkittiin vähän ja laitettiin sitten yksinään makaamaan hämärään huoneeseen. Enhän minä siellä kyennyt olemaan kun koko ajan oli vaan entistä tokkuraisempi olo. Lääkäri kertoi että ottavat minut osastolle ja sitten jos aamulla ei ole ajatus kirkastunut niin ottavat sitten kerroskuvat päästä. Koska minusta oli pelottava ajatus maata jossain ilman vieressä istujaa niin pyysin että ottavat samantien kunnon kuvat pääkopasta ja päästävät minut kotiin jos ei ole mitään vuotoja nähtävissä.
Ei ollut mitään vuotoja, onneksi, mutta jouduin siltikin pitämään melkoisen selostuksen että päästivät minut hotelliin takaisin. Meinasivat että siellä sairaalassa minua voidaan tarkkailla paremmin mutta minä olin sitä mieltä että Santeri ja isänsä ovat parempia vahtimaan kuin kiireinen henkilökunta ja niin sitten sallivat minun lähteä.
En sitten tehnyt viime vuoden kirjanpidosta veroilmoitusta kuten aikeeni oli kylpyläreissun aikana tehdä. Podin vain pahaa oloani ja päätäni ja harmittelin etten voinut osallistua Santerin ja isänsä allasriemuihin. Onneksi heillä oli kuitenkin tosi kivaa eikä Santeri ollut liian huolissaan minusta. Isänsä oli kertonut ettei kyseessä ole mitään vakavaa joten Santeri otti lepotilassa oleskeluni ihan hienosti.
Yhteenvetoa vuodesta... en kehtaa kirjoittaa päiväkirjamuotoisesti koska näyttää siltä että koko ajan on ollut jotain ohjelmaa. On meillä oikeasti ollut omaakin aikaa.
Santeri on käynyt puheterapiassa joko Leivonmäellä tai sitten hoitopaikan vieressä, vähän kuinka on sattunut puheterapeutin muut työtilaukset sattumaan. Aika kivasti s-kirjain on jo löytynyt, r- on vielä vähän rrrranskalainen mutta ei ollenkaan pahasti. Itseasiassa tuo nykyinen r-kirjain on aika viehko ja jotenkin kovin persoonallinen enkä katso kovin aiheelliseksi että se "korjantaankaan" kokonaan. Se ei ole mitenkään korvaa häiritsevä vaan kivasti erilainen.
Talvesta lähtien olemme "säästäneet aikaa" eli meille on nyt sitten tullut ystäviemme Sepon ja Maisan traktorin peräkärryllä aina suuri lasti purua Lentolle. Kun se traktorin peräkärry sitten on tuossa pihassa niin isi ja Santeri ovat saaneet pussittaa puruja rauhassa ilman mitään kiirettä. Oikeasti aikaa ei säästy yhtään, onhan tuossa kärryssä huomattavasti enemmän purua kuin mitä aina on autoon saatu mahtumaan mutta kotipihassa se säkittäminen vaan on kivempaa ja siksi Santerin mielestä tämä säästää aikaa.
Olemme käyneet aika usein, vapaaviikonloppuina tietenkin, rekiajeluilla. Joskus ihan vaan oman perheen kanssa ja joskus sitten on ollut ystäviä reki pullollaan. Santeri nauttii suunnattomasti siitä kun "meidän polle osaa". Ihanaa kun hän osaa olla niin ylpeä jonkun toisen meidän porukkaan kuuluvan osaamisesta. Olen muistuttanut häntä että mehän emme ole Lentoa opettaneet näin hyväksi veturiksi mutta Santeri on sanonut "niin niin mutta ei sitä olis entinenkään omistaja voinu opettaa jos se ei olis halunnu oppia, Lento on viisas hevonen ja hyvä kun se on meidän". Tottahan tuokin on, Santeri muistaa aina selostaa jokaiselle joka vähänkään kyselee Lentosta jotain että "Lenton piti olla ravuri mutta niiden samojen ratamainosten kattelu alko tökkimään ja sitte se ei enää viittiny juosta ku maisemat ei vaihtunu. Se tykkää katella ympärilleen, niinku määki tykkään".
Santeri tykkää Lentosta hurjan paljon. Harmittelee vaan sitä että "ainoo joka pysyy niin pitkään paikallaan rapsutettavana on Lento eikä sitä voi ottaa sisälle eikä kainaloon ku menee nukkumaan".
Mietimme isänsä kanssa asiaan ratkaisua ja sitten keksin että otetaan meille kissa. Koska olen kissa-allergikko niin rotu piti valita tarkoin. Soitin tipsukasvatusaikanani tutuksi tulleelle Harrille joka kasvattaa Devon Rexejä. Kerroin katti-tarpeestamme, kuvailin Santerin luonnetta ja Harri oli sitä mieltä että Devonia parempi olisi Cornish Rex. Hyvä juttu, sitten soittamaan niiden yhdistykselle ja tivaamaan missä on pentuja tulossa ja kuinka pääsee jonottamaan. Kesken puhelun yhdistyksen pentuvälittäjä totesi ihan ohimennen "odotas, otan tän pennun niskastani" ja minua alkoi heti kiinnostamaan että mikäs pentu se hänen niskassaan roikkui. Kolli-pentu ja vielä varaamaton mutta se olisi kyllä jo "yli-ikäinen" siihen aikaan kun meille olisi helpointa lähteä kattia jostain hakemaan.
Koska tuo yli-ikäisyys on vain tälläinen normaalien ihmisten huolenaihe (normaalien ihmisten on kuulemma saatava pentunsa just tasan kun ne ovat 12 viikkoa vanhoja, yhtään ei saisi olla enempää ikää vaikkei se oikeasti kissalla haittaakkaan jos se on kissalassa vähän pidempään kuin toiset) niin aikani katin kasvattajan kanssa puhuttuani varasin sen meille. Onneksi hän on sentäs helpompi kasvattaja kuin mitä minä olen...minä kun en ota varauksia puhelimitse eikä meiltä koskaan saa pentua mukaansa ensimmäisellä käynnillään. Saimme siis sovittua että Pitkäperjantai on se päivä kun ajamme Turkuun ja haemme Santerille kissan.
Koska tänä vuonna pääsiäiseen osui myös Santerin syntymäpäivä, leivoin ennen pääsiäistä kaiken kuivaleivonnaislajitelmaan kuuluvan. Saunassakin käytiin päivä ennen Turkuun lähtöä jotta sitten kun kissa on kotona voimme keskittyä olemaan sen tukena ja turvana emmekä liihottele siellä ja täällä. Saunareissulla Santeri kyseli hurjasti kaikkea kissoihin liittyvää ja olin iloinen voidessani vastailla kysymyksiinsä. Osoittaahan tuo tiedonhalunsa sitä että hän on oikeasti halukas saamaan itselleen oman lemmikin. Olemme tietenkin sopineet että hänen ei tarvitse siivota sen kissan hiekkalaatikkoa mutta hänen hommaansa kuuluu vaihtaa sille vesi kahdesti päivässä ja leikkiä sen kanssa joka päivä.
Katri ja Suvi tulivat hoitamaan hevosta ja koiria sillä kyllähän reissuun Turkuun ja takaisin kotiin kuluu ihan koko päivä. Tiina ja Markku lähtivät kanssamme tuota kattia noutamaan ja paluureissulla ei meinannut tulla "mäkkärissä" käynnistä mitään kun Santerilla oli niin kova huoli kissan pärjäämisestä autossa sillä aikaa kun olemme syömässä.
Hyvin se katti siellä oli kuitenkin pärjännyt ja muutenkin se tuntuu suhtautuvan asioihin kovin rennosti. Oli muuten jännä kun menimme kissalaan...kaikki muut katit kuikuilivat katsomassa meitä mutta tämä Santerin kissa vilkaisi Santeria kerran ja sen jälkeen se olikin koko ajan Santerin silitettävänä. Ihan kuin se olisi tuumannut että tuosta pojastapa teen itselleni palvelijan.
23.4. Santeri täytti kokonaista kuusi vuotta ! Kamala kuinka nopeasti aika todellakin on kulkenut. Tuntuu kuin vasta eilen Santeri olisi ollut vauva enkä oikein edes käsitä kuinka kaikki kehityksensä onkin edennyt niin huomaamattomasti. Minusta tuntuu että hän on jo vuosien ajan ollut kykenevä keskustelemaan syvällisesti ja että hänen ajatuksensa monista asioista ovat olleet jo kauan aikaa kypsempiä kuin muilla ikäsillään. Ehkä tämä on vain äidinrakkaudesta johtuvaa mielikuva-kimallusta.
Santeri on kovin onnellinen nyt kun hänellä on kissa josta pitää huolta. Joskus näiden kahden huoneesta kuuluu hurja höpötys kun Santeri selittää asioita kissalleen. Tosi kiva että osasimme valita luonteeltaan sopivan lemmikin hänelle. Tai kasvattajahan tuon katin valitsi, tuumasi puhelun aikana että uskoo nimenomaan tämän katin olevan meidän Santerille sopivan ystävän.
Isänsä tunnusti minulle pari viikkoa katiskan meille tulon jälkeen että oli pelännyt kissan kanssa käyvän samoin kuin mitä kävi sen ranskanpullan kanssa. Sehän ei sitten ollut ollenkaan Santerille sopiva lemmikki koska se on aivan liian raju näin kiltille lapselle. Toiseksikin se koira alkoi nostamaan kinttuaan kaikkiin Santerin leluihin vaikka oli jo sisäsiisti. Se vain koki tarvetta merkata niitä leluja lisää. Ei sellainen ole kivaa, ei ollenkaan. Niinpä ranskanpulla jäi sitten vain minun harrastuskoirakseni ja muutti toisten koirien seuraan koirahuoneeseen. Paitsi että eiväthän koirat siellä aina ole, niillä on toki vuorottelusysteemi siinä ketkä ovat "sohvaperuna-vuorossa" eli seuranamme asunnossa.
Koirankasvattajakurssit jatkuivat suunnilleen joka kolmas viikonloppu siten että 7.5. oli kurssin päätös. Tämä olikin sitten viimeinen kurssi, olin päättänyt että koska Santeri ei enää hurjan pitkään ole aina kotona vaan on syksyllä jo esikoululainen. Esikoululainen ansaitsee mahdollisuuden viettää viikonloppunsa perheen ja ystävien seurassa. Toki nuo kurssit ovat olleet kovin antoisia, olenhan saanut perustella asioita oikein kunnolla ja se tekee hyvää omille ajatuksille. Mutta totuuden nimissä on sanottava että omaa aikaa on jäänyt aivan liian vähän.
Toukokuun 15. oli esikouluun tutustumispäivä. Tuntuu hassulta että toukokuussa jo on tämä tutustumispäivä, sitten on piiiitkä kesä välissä ja sitten suoraan elokuussa alkaa se esikoulu. Luulisi että lapset ovat jo unohtaneet kaiken keväällä näkemänsä ja kuulemansa kun sitten syksyllä aloittavat esikoulunsa. Ehkä eivät sitten unohda, ehkä minä vaan kuvittelen niin. Tietenkin on totta että jos esikoulun aloittavat menisivät tutustumaan touhuun vasta syksyllä kun koulu on jo alkanut niin eivät näkisi esikoululuokassa olevia vaan isompia oppilaita. Mutta eiköhän se ensimmäinen luokka ja sen ensimmäiset päivät olisi ihan hyvä näyttämään mitä koulussa tapahtuu. No, eipä ole minun asiani miettiä tätä tämän valmiimmaksi, ehkä tämä on hyvä näin.
Minua huolestuttaa kyllä se esikoulun alku sillä Santeri sanoi pelkäävänsä opettajaa. Opettajalla kuulemma on liian kova ääni ja hän on muutenkin pelottava. No ääni on kova, se myönnettäköön mutta en minä tätä naista niin pelottavaksi koe. Ehkä hän on hieman "ylipirteä" ja ehkä Santeri mieltää sen sitten pelottavaksi asiaksi tässä naisessa. Kyllä hän varmaan tottuu tälläiseenkin ihmiseen, onhan hän toki jo kotona kuullut kovaäänistä puhetta ja huomannut ettei siitä seuraa mitään väkivaltaa tai muita suuria ongelmia.
18.6. Suvi pääsi ripille. Santeri ja minä kävimme pikaisesti onnittelemassa häntä sitten kotonaan. Santeri otti ja teki varmistuskosinnan...ehdotti Suville että jos kumpikaan heistä ei löydä ketään parempaa niin voisivatkohan mennä sitten isoina keskenään naimisiin. Suvihan myöntyi tähän kosintaan. Minua niin huvitti, hyvähän se on toki varmistaa jo tässä vaiheessa että puoliso löytyy ja helppohan se on kosia sellaista nuorta naista jonka tietää tulevan toimeen äitinsä kanssa. Ei tule mitään miniä-anoppi- ongelmia kun ollaan jo valmiiksi ystäviä.
Kesäkuun lopulla Santerin kissa, Luru, käväisi eläinlääkärillä kastraatiossa. Tämä operaatio päätettiin suorittaa ihan siksi että kollikissa saattaa vanhemmiten alkaa pissailemaan seinille ja koska tuon katin ei ole tarkoituskaan koskaan jatkaa sukuaan niin kaikille on helpompaa kun se on kastraatti. Santeri oli ihan hurjan huolissaan kissansa voinnista ja kun katti nukkui peitettynä lattialla, istui Santeri sen vieressä koko ajan ja jutteli sille hellästi. Sitten kun kissa lopulta heräsi ja näki Santerin, se kurnaisi hellästi, nousi ylös ja alkoi samantien puskemaan Santeria. Kehräsi aivan mahdottomasti ja Santeri oli niin tavattoman onnellinen kun kissa oli täysin kunnossa.
Juhannusaattoiltana Isi ja Santeri piipahtivat ystävimme Sepon ja Maisan rantasaunassa kylpemässä. Tekee hyvää lapselle käydä tutustumassa erilaisiin saunoihin, onhan Suomi sentäs saunojen oma maa.
Juhannuksena Leivonmäen kentällä oli sirkus ja Santeri lähti sinne minun kanssani. Pieni ja nuhruinen sirkus mutta taiteilijat olivat kyllä ihan hyviä ja osasivat juttunsa. Jäi hyvä mieli tuostakin pienestä sirkuksesta.
Joutsan Joutopäivillä oli 8.7. nukketeatteriesitys ja niinpä Santeri ja minä menimme sinä päivänä Joutopäiville. Minä kävin kyllä jo edellisenäkin päivänä Joutopäivillä, olihan siellä Joutoravit. Suvi oli meillä ja niinpä hän oli tietenkin mukana noilla Joutopäivän reissuillakin.
Heinäkuun 18. Kirsin ja Iljan tytär syntyi. Santerista tuntui hassulta että Kiiwistä on tullut äiti. Olihan hän toki nähnyt Kiiwin pyöreän olemuksen ja tiesi että Kiiwi odottaa vauvaa mutta jotenkin tämä vauvan syntymä ja Kiiwin äidiksi tulo tuntui Santerista omituiselta. Väkisinkin tuli mieleeni hänen mietteitään kuunnellessani että ilmeisesti hän on ollut jotenkin siinä uskossa että naiset ovat äitejä ihan aina tai sitten eivät ole ollenkaan. Kiiwihän on ensimmäinen tuttavamme joka muuttuu naisihmisestä äidiksi.
Tänä kesänä teimme lomareissun ihan vaan Tampereelle. Paras huvittelupaikka on tietenkin Särkänniemi ja siellä olimme kahtena päivänä peräkkäin. Eihän sitä voi muuten tietää mitkä härvelit ovat niitä parhaita jos ei ensimmäisenä päivänä tee kartoitusta ja toisena sitten mene vain niihin joista tosissaan tykkää. Kävimme myös "risteilyllä" eli paatti kuljetti meitä pitkin sitä järveä joka on siinä Särkänniemen vieressä. Nyt en juuri muista sen järven nimeä mutta kaikkihan tietävät mitä tarkoitan.
Yövyimme teltassa, toki leirintäalueella. Santerin mielestä telttailu on tosi kivaa ja hän nukkuikin, sitten kun lopulta malttoi, todella rauhallisesti koko yön.
Heinäkuun lopussa kävin hakemassa Santerin papalle syntymäpäivälahjan. Hänellä on kyllä syntymäpäivä vasta helmikuussa mutta koiranpennuthan syntyvät tasan silloin kun syntyvät ja koska kerran olimme päättäneet antaa hänelle lahjaksi tipsun pennun niin sehän oli haettava nyt kun se kerran nyt oli olemassa.
Ystävämme Jouni ja Pertti antoivat tämän hauskan pienen Turre-pennun meille ja nauroimme sitten täällä kotona Santerin kanssa että näin sitä vaan annetaan eläin lahjaksi vaikka koskaan emme itse suostuisi myymään pentua jollekulle joka antaa sen pennun lahjaksi. Nooh, ehkä on hieman eriasia kun kaksi toisensa entuudestaan hyvin tuntevaa kasvattajaporukkaa antaa koiria toistensa sukulaisille vietäväksi, vallankin kun papalla ja mummilla on "aina" ollut kaksi tipsua samaanaikaan ja nyt sitten Turre menee sinne kolmanneksi.
Santerilla oli tosi hauskaa nähdä papan ilme kun hän avasi laatikon jonka sisällä oli pieni nappisilmäinen koiranpentu. Se laatikko oli kyllä vaan rekvisiittaa, oikeasti se pentu matkusti papan ja mummin luo ihan koirankuljetusboksissa ja pihassa sitten siirsin sen etukäteen paperoimaani laatikkoon.
Kesän aikana Santeri on harjoitellut puhelimen käyttöä. Hän on soittanut tärkeitä puheluja, esim. nimipäiväonnittelut Suville, hoitopäivän peruutuksia ja muita tälläisiä.
Olen sitä mieltä että kun lapsi saa harjoitella puhelimen käyttöä aikuisen opastuksella niin hän ei sitten ala pelleilemään puhelimessa isompanakaan. Minua nimittäin ärsyttää todella paljon lapset jotka eivät käsitä olla kunnolla kun vanhempansa soittavat minulle pennuista kysyäkseen. Olen ihan varma että jos lapset olisivat itse soittaneet joskus jonnekkin niin käsittäisivät että puhelimen vieressä olevien on suotavaa olla hiljaa toisen puhuessa puhelimeen.
Esikoulu alkoi 14.8. Minulla oli täällä kotona kovin levoton olo kun pieneni oli poissa ja ihan vielä koulussa. Santeri oli suhteellisen tyytyväinen päiväänsä vaikka kummastelikin muutamia asioita jotka koulussa tehdään hänen mielestään oudosti. Lohdutin häntä kertomalla että moniakin juttuja voidaan tehdä monella eri tavalla eikä mikään niistä tavoista tehdä sitä juttua ole ainoa oikea tapa. Voi olla monta ihan oikeaa tapaa, tärkeintä on että kaikki muistavat kuinka se asia on siinä paikassa totuttu tekemään ja tekevät sitten niin vaikka se olisikin erilailla kuin mitä kotona on totuttu tekemään.
Kuva on otettu eskarin aloituspäivänä koulun pihassa. Tuona kesänä Santeri halusi pitää lippalakkiaan aina takaperin mutta ei halunnut että se olisi ollut kunnolla päässä kun se takanauha tuntui otsalla liian ikävältä. Niinpä lippis sitten keikkui miten sattuu ja putoilikin, tietenkin, vähän väliä.
Santeri oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä 1999 keväällä, siitä ei valitettavasti ole kuvaa olemassa mutta voit kuvitella kuinka riemuissaan hän oli kun tämä taito naksahti hallintaansa.
Saatuaan uuden isomman polkupyörän keväällä 2000 Santeri ajeli sillä pitkin pihaa koko kesän ja kesän lopulla hän koki alueen käyvän jo liian tutuksi. Loppukesästä, ennen pihasta poistumisia, hän halusi tietenkin varmistua että hänellä on varmasti kaikki polkupyörän hallintaan tarvittavat taidot. Rakensin pihaan testiradan jossa oli pujottelua sankojen ympärillä ja muita pieniä juttuja.Santeri sai ensin harjoitella rataa ja sitten kun tunsi olevansa valmis hän tuli posket innosta hehkuen pyytämään arviota osaamisestaan. Hän keskittyi todella tarkasti hommaan, osasi hienosti ajaa ihan mateluvauhtia, pysäyttää pyöränsä hillitysti ja kiemurrella vaikeahkon pujotteluradan. Koska minusta tuntui että noin suuri saavutus ansaitsi enemmän kuin sanallisen kehun, tein hänelle ajokortin.
Tuolloin meillä ei vielä ollut skanneria joten kuva on valokopiokuva tavallisesta valokuvasta ja siksi se on noin epäselvä. Mutta kortti oli Santerille kovin tärkeä ja arvokas, niin arvokas että Santeri piti sen visusti tallessa. Löysin sen vasta 28.1.2010 käydessäni läpi Santerin laatikoita...ja muistan tuon päivän niin kirkkaasti..aivan kuin vasta eilen olisin nähnyt rakkaan lapseni riemun omasta osaamisestaan...
Syyskuun alussa oli ensimmäinen opettajan tapaaminen. Nyt minä ymmärrän mitä Santeri tarkoittaa kun sanoo että opettaja on pelottava. Ei hän siis varsinaisesti ole paha ihminen mutta käyttää melkoisen kärjistynyttä kehonkieltä ja äänensä on todellakin kova. Ei siis kantava vaan kova, äänensävy on jotenkin kamalan julma vaikka sanat olisivat ihan pehmeitä.
Santerilla menee kuulemma aika kivasti mutta meidän on muistettava kertoa että yhden pojan luokse ei saa mennä koska se poika tarvitsee omaa tilaa ja saa hepulin jos joku on liian lähellä häntä. Sitten sitä yhtä toista poikaa kannattaa vähän varoa koska hän on äkkipikainen ja voi tulistuessaan käydä käsiksi. Hetkinen hei, luokassa on 6 lasta, eikö näitä nyt yksi opettaja ja koulunkäyntiavustaja saa pidettyä niin ettei lasten tarvitse huolehtia kenen lähellä saa tai uskaltaa olla...no ei kai sitten, minä vaan kuvittelin että ammattilaiset normaalissa koulussa pystyvät pärjäämään myös tälläisten erityiskäsittelyä vaativien lasten kanssa ilman että toisten lasten vanhempien on kotona opastettava lapsiaan sen kummemmin.
7.9. Santerilla oli vähän flunssaa enkä näin ollen päästänyt häntä kouluun. Parempi on kun sairastaa kotona, ei ehkä malttaisi olla riehumatta siellä koululla. Lauantaina on yleisurheilukisat koululla, nyt tämän flunssan takia Santeri ei tietenkään osallistu. Muutenkaan en käsitä näitä lasten kilpailuttamisia, kaikki kun eivät voi voittaa ja vaikkei kukaan muistakkaan kenenkään toisen tuloksia niin on se silti heikoimman suorituksen saaneelle aina kova itsetunnon kolaus kun ei pärjännytkään. Joten onni onnettomuudessa että Santerilla oli flunssa juuri nyt, pääsi luistamaan tästä yhdestä kilpailutilanteesta ihan laillisesti.
11.9. Eskarin vanhempainilta. Eikö tätä jatkuvaa koululla ramppaamista voisi mitenkään vähentää...nytkin meni koko ilta ihan hukkaan kun vanhemmat virnistelivät tyytyväisinä opettajan meuhkatessa kovalla äänellä kuinka he tekevät sitä ja tätä ja kuinka kivaa heillä on. Selvä pyy, miksi meidän piti sitä tulla kuuntelemaan...vallankin kun oma poika kertoo kuinka usein joutuu varomaan sitä yhtä poikaa luokalla eikä opettajakaan kerro asioista kun häneltä kysytään lisää tietoa. Ehkä opettajalla on kivaa, oppilaiden tuntemuksilla nyt ei sitten taida olla niin väliä.
10.10. Santeri ei ollut tänään esikoulussa koska olisi ollut koululaisjumalanpalvelus eikä näille kirkkoon kuulumattomille ainakaan automaattisesti järjestetä siksi kirkon ajaksi mitään muuta toimintaa. Toki minä kysyin asiasta ja sain hyvin ylimielisen vastauksen "on täällä muitakin kirkosta eronneita mutta he antavat lasten olla kirkossa mukana kun eivät halua että lasta leimataan kirkkoon kuulumattomaksi".
Jahas, se on sitten ilmeisesti niin että toiset perheet ovat kilttejä ja hyväksyvät että perustuslain mukaista uskonnon vapautta tai kirkkoon kuulumattomuuden oikeutta poljetaan ihan sumeilematta. No jos näin on niin meillä sitten on vaan tyydyttävä tähän "leimaukseen" ja oltava kotona kun on kirkollisia juttuja.Hieman tuntuu typerältä että koululaitos ei vieläkään ole kypsynyt ajatukselle että kirkkoon kuuluminen ei ole pakollista.
Suvi on piipahdellut meillä aina välillä, tietenkin viikonloppuisin ja koulun vapaa-aikoina. Santeri on niin kovasti isoa poikaa nyt Suvin kanssa touhutessaan, onhan hänkin jo melkein koululainen ja kokee tästä uudesta roolistaan johtuen olevansa jotenkin isompi.
Koska uiminen on hyvä harrastus päätimme vuokrata Leivonmäen uimahallia aina ajoittain näin talvisaikana, parin-kolmen viikon välein ja sunnuntaisin tietenkin koska silloin pääsemme varmimmin sinne nauttimaan oman perheen kesken uiskentelusta. Eipä tälläinen koko hallin vuokraus onnistukkaan kaupunkilaisilta, meillä täällä maalla on siis moni juttu paremmin kuin kaupungissa asuvilla ihmisillä. Eihän tuo halli ole suuri, altaitakaan ei ole kuin yksi mutta siihen mahtuu vallan hienosti meidän kolmihenkinen perheemme pulikoimaan. Puolitoista tuntia uintia, saunomista, suihkussaoloa ihan omalla tahdilla maksaa vain 100 markkaa ja se on aika vähän harrastuksesta.
14.11. eskarissa oli isovanhempien päivä ja Santerilla oli siellä mukanaan mummi. Eivät olleet tehneet mitään kummallisempaa, siellä oli vain muutama isovanhempi paikalla ja lapset olivat kertoilleet esikoulun etenemisestä ja oppimistaan taidoista.
16.11. Saimme suruviestin...ihana kunnanjohtajamme Juhani on menehtynyt saatuaan sairaskohtauksen kesken urheilusuorituksensa. Santerilla on kovin paha mieli, olenhan puhunut hänelle paljon siitä kuinka Juhani auttoi meitä että saimme tämän talon omaksemme. Minua harmittaa hirveästi etten Joutoraveissa Juhanin tavatessani halannut häntä vaikka hän oli halaukseen valmis kun halasin Kikan isää tavatessamme ja Juhani oli siellä Kikan isän, Pekan kanssa. Tiedän että Juhani tiesi minun arvostavan häntä, olinhan sen sanonutkin hänelle ihan suoraan.
Marraskuussa Jouni ja Pertti olivat meillä Jyväskylän koiranäyttelyn johdosta ja meillä viidellä oli tosi kivaa yhdessä. Jouni ja Pertti suhtautuvat niin sujuvasti Santeriin ja arvostavat hänen keskustelutaitojaan että minusta joskus tuntuu kuin olisimme sukua keskenämme emmekä "vain" ystäviä.
Esikouluopettajan kanssa olemme olleet vähän helisemässä, hän kirjoittaa aika ikävään sävyyn tuohon reissuvihkoon. Emme ymmärrä että jos Santeri on toiminut "jo kolmen viikon ajan" jotenkin vastoin opettajan toiveita niin miksi ihmeessä hän ei ole puuttunut asiaan jo aikaisemmin ? Emme me voi täällä kotona korjata sellaista ongelmaa joka johtuu opettajan ja Santerin välisistä ajatusmaailmojen erosta, kyllä opettajan on puututtava tilanteeseen heti samantien. Vaikea on täällä kotona yrittää selvittää jotain aikaa sitten tapahtunutta asiaa, eihän lapsikaan enää pitkän ajan jälkeen muista mitä kaikkea on tapahtunut, mikä on johtanut mihinkin ja miltä kenestäkin on tuntunut.
21.11. Ystävämme Seppo käytti Santeria ja minua perheneuvolassa. Minähän en tarvitse autoa jatkuvasti joten en katso aiheelliseksi lähteä sitten talvella ajelemaan, käytän mieluummin hyväkseni ystävien apua jos Santerin isä ei ole kotona.
Kilttejä tätejä oli ihan kaksin kappalein tarkkailemassa Santeria ja he tulivat siihen tulokseen että Santeri on erittäin yhteistyökykyinen, älykäs ja ikätasonsa mukainen lapsi. Tämäpä ei ollut vallan kovasti uutta, saas nähdä mitä huominen lasten neurologi sanoo.
22.11. Kävimme yksityispuolella lasten neurologin luona koska esikoulun opettaja mielestä on vähintäänkin omituista että Santeri laittaa joskus kengät vääriin jalkoihin. Lääkäri-täti tutki ja tuli siihen tulokseen että Santerissa ei ole mitään sen kummempaa "vikaa" mutta hän tarvitsee motorisia harjotteita. Voima on kohdallaan, pientä viivettä on hienomotoriikan puolella mutta tämä on kuulemma aika yleistä lapsilla jotka ovat oppineet nuorina puhumaan. Tunsin itseni vähintäänkin tyhmäksi kun lääkäri kysyi kuinka vertaisin Santeria toisiin tuon ikäisiin lapsiin...mistä ihmeestä minä voin tietää mitä toiset osaavat tai kuinka mitäkin tekevät, minullahan on vain tämä yksi lapsi ja minusta hän on vallan hyvä juuri tälläisenä kuin mitä nyt on.
12.12. meillä oli palaveri eskarin opettajan ja jonkun neuvolan ihmisen tai sellaisen kanssa, meillehän ei tietenkään annettu mitään lappua jossa olisi lukenut kuka kukin on ja tämä minun nimimuistini on sen verran heikko etten voi muistaa ketään jonka kerran tai pari tapaan.
Koska emme tietenkään voi jättää Santeria yksin kotiin, hän oli mukana. Opettajan mielestä lapsen ei kuulu olla paikalla kun häntä koskevista asioista puhutaan joten Santeri piirteli sitten luokkahuoneessa meidän aikuisten ollessa palaverissa. Sanoin opettajalle ihan suoraan kun hän valitti ettei Santeri hyväksy hänen auktoriteettiaan vaan kyseenalaistaa häntä koko ajan että minä en voi antaa auktoriteettia missään purkissa, auktoriteetti on asia joka ansaitaan ja sen voi ansaita ainoastaan jos molemminpuolinen kunnioitus ja toisen arvostus on kunnossa.
Opettaja väitti että Santeri on täysin yhteistyökyvytön ja että meidän pitäisi saada hänet uskomaan että "opettajan sana on laki". Joopa, kuinka ihmeessä saan lapsen arvostamaan ihmistä joka lähtee ovet paukkuen luokkahuoneesta huutaen "mä en kestä teitä enää"....ei ole kovinkaan hyvällä mallilla tämä esiopetus, luulin että tämän oli tarkoitus antaa lapsille pehmeä lasku koulunkäyntiin mutta tämähän onkin lapsen vanhemmille tarkoitettu testi-tilanne: kuinka hyvin jaksat jos opettaja on uupunut ?
21.12. Nuorisoseuran talolla oli koulun joulujuhlat. Santerilla oli päällään uusi, tätä tilaisuutta varten ostettu, tonttupuku. Söpö pieni tonttunen joka ei edes yrittänyt laulaa lauluja toisten kanssa, hän kun ei ole kovinkaan musikaalinen eikä halua edes oppia laulamaan kun "opettaja sanoo etten mä osaa". Ei tarvitse, rakas pieni, laulaa, ei ketään voi pakottaa tekemään sellaista mistä ei tykkää kunhan vain ei sitten pilaa toisten iloa. Näin ohjeistin Santeria ennen joulujuhlaa ja näin hän sitten toimikin. Tästä tulee varmaan taas opettajan taholta sanomista mutta sittenpä tulee. Minä en viitsi pakottaa lastani kokemaan ikäviä asioita kun ne eivät kerran ole oikeasti välttämättömiä juttuja.
Juhlan jälkeen suoritin naapurin pojalle, joka on huolehtinut että Santeri pääsee ehjänä tien yli kouluun mentäessä, "palkan" maksun ja poika oli kovin tyytyväinen. Toki olen maksanut hänelle viikottain pienen rahallisen korvauksen tuosta hommasta mutta nyt oli parin viikon maksut suorittamatta ja hoidin ne sovitusti tänään pois. Kouluhan ei pystynyt mitenkään järjestämään ketään auttamaan lasten tienylitystä joten tuo naapurin Juha sitten sai pestin.
22.12. Koska koulupäivien lukumäärä per kouluvuosi on ennalta tarkasti määrätty niin tänään oli eskaria kokonaista 50 minuuttia. Hullun hommaa, sanon minä, laittaa lapsi tuollaisen ajan takia koululle. Mutta minkäs teet, säännöt on säännöt.
Jouluna meillä oli taas kaunis kuusi, paljon herkkuja ja mahdottomat määrät paketteja. Mummi, pappa ja Timo-eno olivat seuranamme koko jouluaaton. Santeri on edelleen ihan hassuna Mäkiahon Juustolan leipäjuustoon. Onneksi sitä saa helposti hommattua kun on suhteet kunnossa Juustolaan päin. Riittää vain kun soitan hyvissä ajoin ja teen tilauksen, sitten joko oma väki hakee juuston tai Kikka tuo sitä tullessaan.
Kävimme pikaisesti pienellä kylpyläreissulla, olimme siellä vain kaksi yötä kun eihän sitä tälläistä eläinlaumaa voi pidemmäksi aikaa hoitajien varaan jättää. Onneksi meillä on muutama todella näpäkkä ja luotettava eläinvahti jotta pääsemme edes välillä vähän irti arkirutiineista. Minusta on niin ihanaa saada välillä herätä ihan vain heräämisen vuoksi eikä aina siksi että on singottava hoitamaan eläimiä. Vaikka niistä toki pidänkin kovin paljon, ne kyllä rajoittavat rentoutumista aika tavalla.
Olen päättänyt että asiakkaiden meillä käyntejä on jotenkin rajoitettava...tai no ei ehkä rajoitettava mutta ajankäytölle on saatava järkevämmät suunnitelmat ja ne on pystyttävä toteuttamaankin. On ihan hurjaa että arki-iltaisin kun Santerilla on nyt tuo esikoulukin, minun pitäisi pystyä opastamaan pennunostajaehdokkaita kunnolla. Meidän on pakko pystyä pitämään jonkinlaista tarkkaa aikataulua ja se ei onnistu ilman stressiä jos täällä on arkisin vieraita.
Päätin että jatkossa järjestän suunnilleen kerran kuussa infotilaisuuden pentua vailla oleville perheille. Näin toimien saamme illat ja suurimman osan kuukauden viikonlopuista kokonaan oman perheen käyttöön ja voimme paremmin tavata ystäviämmekin.
Vuosi vaihtui suhteellisen rauhallisesti. Meillähän ei koskaan ole ammuttu raketteja joten eipä niitä nytkään ammuttu. Santeri onkin jo sanonut että rakettien ampuminen on ihan turhaa, luonto saastuu ja rahaa menee hukkaan. Kyllä hän toki mielellään katsoo jos jossain ammutaan raketteja mutta hän ei koe niitä niin välttämättömiksi että niitä pitäisi omaan pihaan tuoda.
Yhdeltä keskustelufoorumilta nappasin sinne kirjoittamiani mietteitä tästä vuodesta:
Santeri alkoi änkyttämään, tai ehkä oikeammin sanottuna hakemaan sanoja, aivan kuin puhuisi vierasta kieltä, kun meni esikouluun. Sitä ennen ei ollut mitään oireitakaan asiasta, puhumaan hän oppi todella nuorena.
Esikoulussahan alkoi se koulukiusaaminen, vain yksi terroristi luokalla riittää jos opettaja on kykenemätön puuttumaan asiaan.
Pahimmillaan Santerin änkytykseen liittyi kummallista kakomista, ihan kuin sanat olisivat juuttuneet kurkkuunsa. Ja kun innostui tai oli väsynyt niin olihan vaikea kommunikoida kun sitten hän hermostui ja meni ihan lukkoon.
Viikonloppuisin änkytys aina katosi tullakseen sitten maanantaina takaisin.
Enkä todellakaan tarkoita että kaikki änkyttäjät olisivat epävarmoja itsestään, meidän poikamme ja veljeni olivat ja vain heidän änkytyksensä häviämisestä osaan kertoa.
Tunnustan tehneeni ihan väärin, vastoin yleisiä änkyttäjän kanssa puhumisen ohjeita: kun Santeri alkoi kovasti kakistamaan sanaa niin sanoin rauhallisesti "otapa nyt ihan rennosti vaan ja mieti mitä haluat sanoa, älä suotta ennakoi tulevaa lausetta vaan keskity tähän mikä nyt on tulossa". Meillä tämä auttoi mutta en taatusti tunnusta tehneeni näin jos joku puheterapeutti kysyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti