Kun olit pieni vauva niin minä odotin kovasti että kasvaisit nopeasti
jotta pääsisin keskustelemaan kanssasi, neuvomaan sinulle asioita niin
että voisit kysellä lisätietoja jos asia herättäisi mielessäsi
kysymyksiä.
Odottamiseni palkittiin, jo kovin nuorena kyselit paljon, pohdit ääneen
"entä jos"-kysymyksiä, kyseenalaistit ja rohkenit olla erimieltä.
Olin onnellinen.
Kun isompana teit kävelyretkiä, venereissuja ja muita seikkailuja
isäsi kanssa, minä odotin sinua kotiin kuullakseni mitä olit nähnyt,
haistanut ja maistanut. Halusin tietää miltä sinusta tuntui, kuinka
kokemuksesi olivat vaikuttaneet sinuun. Odottamiseni palkittiin, olit aina täynnä uutta asiaa ja kerroit mielelläsi minulle tuntemuksistasi.
Olin onnellinen.
Kun menit kouluun odotin sinua kotiin voidakseni touhuta kanssasi, kuulla mitä olet oppinut ja mitä haluat
tietää lisää. Odottamiseni palkittiin joka arkipäivä, kun tulit koulusta kotiin olit aina valmis viettämään aikaa
kanssani, olit täynnä kysymyksiä ja intoa oppia jotain lisää.
Olin onnellinen.
Kun olin itse poissa luotasi odotin että tapaan sinut pian ja saan kertoa sinulle mitä minä olen kokenut,
kysellä mitä sinulle on tapahtunut sillä aikaa kun olemme olleet erossa.
Odottamiseni palkittiin, sinä et koskaan kysynyt ensimmäisenä
tuliaisten perään vaan kyselit kokemuksistani, havainnoistani ja
tunteistani.
Olin onnellinen.
Kun vietit aikaa ystäviesi seurassa odotin sinua
kotiin.
Kun kuulin moposi
äänen lähestyvän tunsin sisälläni suuren onnen läikähdyksen: minun pieni
poikani on jo niin iso että hän tulee ja menee itsenäisesti,hänellä on
itsensä kaltaisia reiluja ystäviä mutta silti hän tulee aina luokseni
takaisin.
Olin onnellinen...kunnes sitten yhtenä keskiviikkona et enää tullutkaan kotiin vaan jäin odottamaan sinua...
Tätä odottamistani ei tulla enää palkitsemaan ja olenkin siis tavallaan jatkuvassa odotuksen tilassa.
Sisälläni on koko ajan se sama tyhjä olo joka siellä oli aina kun olin
sinusta erossa ja joka täyttyi ja muuttui onnen tunteeksi kun tapasin
sinut taas.
On todella ikävää odottaa kun tietää ettei se lopu koskaan....
Hei-hei:t kun on heitetty niin ilman muuta seuraavaksi pitää saada taas
tavata ja sitähän jäädäänkin odottamaan jo hyvästien hetkellä.
Hyvästeihin liittyy seuraavan tapaamisen odotus...
Eilen pieni veljesi täytti vuoden. Koko hänen olemassaoloaikansa olen
pystynyt kuvittelemaan sinun ilmeesi ja sanomisesi kun olisit nähnyt
veljesi kehityksen. Kuulen korvissani kuinka ihmettelisit hänen
juttujaan ja kuinka mielissäsi olisit kun kertoisin mitä sinä itse teit
samassa iässä.
Katsoisimme yhdessä valokuvia ja hämmästeleisit sitä että veljesi on aivan samannäköinen kuin sinä olit tässä vaiheessa.
Odotan nyt veljesi kehitystä voidakseni keskustella
kanssaan...
aloitin siis alusta koko
onnenhetkien odotukseni ja samaan aikaan sisälläni on tuo
tyhjä kohta jota ei voi täyttää kukaan eikä mikään.
Kaipaan sinua ihan kamalasti, ei ole olemassa sellaista sanaa joka kertoisi kaipuuni syvyyden.
Rakkaudella Äiti
Kommentti merkintään Vuosi surua ja kaipuuta, kirjoittanut Rittis
VastaaPoista13. lokakuuta 2011 0:10
siirretty vanhasta blogista:
Hei Seija,
näin tänään tv:stä dokumentin Toistaiseksi tuntemattomasta syystä, ja tunnistin sut ihan oitis. Olen niin pahoillani teidän puolestanne! Käsittääkseni Santeri oli sun esikoisesi; myös mun vanhin lapseni on syntynyt -94.
Selailin ohjelman jälkeen tätä blogia (olen aikaisemminkin netissä törmännyt nimeesi koiraharrastuksen parissa), ja jäin miettimään, miten huoletonta olikaan se nuoruusaika... jota Santerikin eläisi nyt ilman sitä traagista onnettomuutta. Jota mun tyttäreni elää edelleen, ja jota me elimme silloin kauan, kauan sitten.
Kiitos sulle siitä, että olet käsitellyt tätä asiaa ja suruasi myös julkisesti. Siitä varmasti on apua niille, jotka ovat saman kokeneet. Myös meidän tuttavapiireissä on ollut menetyksiä, itse asiassa juuri esikoisemme kaksi ikätoveria on päätynyt lähtemään oman käden kautta.
Oikein paljon voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi,
lukioaikainen luokkakaverisi rittis