Santerille 23.4.2011, kun hän täyttäisi 17 vuotta,
onnettomuudestaan on kulunut päivälleen 19 kuukautta:
Jokaikinen päivä tapahtuu jotain sellaista mistä tahtoisin sinulle kertoa,
kanssasi oli niin helppo jutella ja asioita yhdessä pohtia.
Jokaisena päivänä mietin millaista meillä olisikaan
jos sitä onnettomuutta ei olisi tapahtunut ollenkaan.
Asuisit varmasti viikot kaupungissa opiskelujen helpottamiseksi,
soittaisin sinulle päivittäin ihan vain välittämiseni näyttääkseni.
Tulisit kotiin viikonloppuisin ja jotain autonrämää sitten rassaisit
varmaankin vain ruoka-aikoina sinut näkisin kun vain silloin auton rauhaan jättäisit.
Mäkättäisin sinulle tietenkin pikkuasioista
kuten vaatteiden pyykkikoppaan laittamattomuudesta;
ne lojuisivat pitkin lattioita laukkusi siihen purettuasi
ja jonnekkin muualle singottuasi.
Sinä vain virnistäisit ja kohta löytäisin vaatteesi kopasta kyllä,
lajittelemattomina ja sen tuhannen mykkyrällä .
Odottaisin silti noita viikonloppuja ja muita vapaita
jotta saisin sinut edes hetkeksi syliini sulkea ja kunnolla halata.
Vaikka tiedän ja ymmärrän hyvin ettei tapahtunutta voi mitenkään korjata,
se ei estä minua jokapäivä sitä toivomasta eikä kaipuutani julkistamasta.
Pikkuveljesi syntymäpäivä oli toistaiseksi ainoa päivä kun en ikävääni itkenyt,
toki kaipasin sinua silloinkin erittäin paljon mutta olin olevinani sivistynyt
ja sivullisia suojellakseni pidättäydyin parkumasta,
itkua sinä päivänä ulos päästämästä.
Opin tuosta sen ettei itkua todellakaan kannata pantata
vaan sen on annettava toisista huolimatta vuolaana virrata.
Vuorokauden ajan pantatut kyyneleet polttivat ikävästi iholla
nämä vapaasti vuodatetut ovat laimeita valuessaan poskilla.
Edelleen pysyn iltaisin poissa toimistosta
sillä minuun sattuu ihan liian kovasti
etten löydä sinua sieltä tietokoneesi näppistä naputtamasta.
Vieläkin välillä tuntuu että ihan kohta jostain viereeni pöllähdät
ja jotain vinkeää ja hauskaa minulle lausahdat.
Kaipaan sinua niin valtavasti että jos kaipuuni voisin sanoiksi pukea
kukaan sivullinen ei edes uskaltaisi niitä sanoja lukea
kun lukiessaan tuntisivat itse ikäväni syvyyden
ja tämän olemassaolon muotoni, eräänlaisen tyhjyyden
joka jatkuvasti sisälläni möyryää ja oloani ahdistaa
tekee kaikesta jotenkin niin harmaata.
Ikävöin sinua vallan kamalasti ja
rakastan sinua ihan oikeasti
loppuelämäni viimeiseen hetkeen asti...
-Äiti-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti