synnytys ja kimurantti alkutaival yhdessä (1994)

Laskettu aika synnytykselle oli 12.5.1994 mutta 21.4.1994 22.30 alkoi supistelemaan, noin 15 minuutin välein. Ajattelin että kyseessä on vain ne harjoitussupistukset ja niinpä kärvistelin koko yön. Perjantaina, siis 22.4. siivosin taloa kivun sallimassa tahdissa, meille piti illalla tulla uusi työntekijä taloon ja niinpä halusin tietenkin että kotimme olisi mahdollisimman edustava ensitapaamista ajatellen.

Ellei oma, kotisynnytystä varten varattu, kätilömme olisi ollut puhelimessa niin vakuuttava supistusten laadusta kuullessaan en varmaankaan olisi edes lähtenyt kohti sairaalaa illalla. Menimme sinne kuitenkin, mieheni toi ensin meille tutun työntekijämme opastamaan uutta töihin tulijaa ja saimme jättää kodin luottavaisin mielin.
Sairaalassa minua kohdeltiin kuin jotain kipuherkkää idioottia.

Koska supistuksia mittaava laite ei paljastanut supistuksia olevaksi niin minulle sanottiin vain että kuvittelen koko kivun ja kotiin vaan. Hoitaja halusi kuitenkin täyttää valmiiksi papereita ja kyseli hätäkastenimeäkin varmuuden vuoksi. Minä totesin että eihän meidän lasta hätäkasteta koska olemme siv.rekkejä mutta nimet hoitaja kuitenkin halusi.

Kerroin pojan nimen "Santeri Ville-Eevert Matias Kangas" ja hoitaja kiukutteli että ei saa olla neljää etunimeä vaikka kuinka ollaan erilaisia. (täh, miten niin erilaisia...selvä pyy, sievää käytöstä) Sanoin että josko vaikka nyt piirtäisi siihen Villen ja Eevertin väliin sen viivan niin sitten siinä on vain kolme etunimeä.

Hoitaja otti tämän varmaan vähän ilkeilynä (no niin oli tarkoituskin, myönnän) ja sitten hän tivasi tyttölapsen nimeä. Minä totesin viileästi että sitä nyt on turha laittaa koska vauvamme on poika, se on viimeksi keskiviikkona varmistettu. Eipä riittänyt, piti sinne saada tytönkin nimi. En edes muista mitä sanoin, kunhan jotain latelin saadakseni sen hoitajan siirtymään muihin asioihin.

Lääkäri ei suostunut tekemään edes sisätutkimusta koska kuuli että olimme kotisynnyttäjä-perhe. Hän oli kaikenkaikkiaan erittäin tyly ja ikävä ihminen, vallankin kun kerroin käyneeni yksityisellä lääkärillä viimeksi keskiviikkona. Ei ole kuulemma ollenkaan harvinaista että "yksityispuolella rampataan kun halutaan olla niin erikoisia ja sitten tullaan kuitenkin julkispuolelle valittamaan kun tulee viikonloppu"...Soitin itkien parkkipaikalta omalle kätilöllemme joka ilmoitti soittavansa sairaalaan ja pitävänsä huolen että minut otetaan sisälle.

Menimme takaisin sairaalaan ja yllättäen lääkäri oli siinä muutaman minuutin aikana kilttiytynyt kovasti. Taisi saada puhelimessa omalta kätilöltämme hieman nuhteita...Pääsimme sitten synnytystä odottelevan huoneeseen, yritin makoilla ammeessa, sain aqua-tipan ihon alle ja kipu senkun yltyi. Ajattelin että jos pelkkä "leikkisupistus" on näin kivuliasta niin minähän en sitten siitä itse synnytyksestä edes selviä.
23.4.aamuyöllä:
Yritimme lepäillä parivuoteella ja yhtäkkiä tunsin vuotavani verta, paksua verta ja paljon sittenkin. Pekka painoi soittokelloa, samassa huone oli täynnä hoitohenkilökuntaa ja minua lähdettiin kuljettamaan kohti leikkaussalia, hätäsektioon. Leikkauspöydällä oloni oli melkoisen hutera mutta sen verran olin tolkuissani että pyysin lääkäriä suorittamaan samalla sterilisaation, siitä oli tehty jo paperit valmiiksi koska tarkoituksenamme oli hoitaa yksi lapsi kunnon ihmiseksi eikä synnyttää useampia lapsia.

Tietenkin lääkäri ensin puhisi ja pihisi että kun ei ole tehty päätöstä niin ei hän noin vaan voi suorittaa sterilisaatiota samantien ja minä pidin puoleni sanomalla että tasan varmasti on paperit siellä valmiina, rouva on hyvä ja tarkistaa. Hoitaja kertoi sitten lääkärille että paperit on kunnossa, minä sopersin vielä että tietenkin jos vauva on kuollut tai selvästi vammautunut niin sitten jätetään sterilisaatio tekemättä.
Seuraava havaintoni ulkomaailmasta on kun makasin suuressa salissa ja kuulin puhelimen soivan. Jokin omituinen vaisto pakotti minut hihkaisemaan "jos se on mun mies ja poika niin sano että tulevat tänne vaan".

Hoitaja katsoi minua niinkuin olisin ollut ihan ulkoavaruuden olento, vastasi puhelimeen ja tuli sitten sanomaan että mies ja poika ovat tulossa tapaamaan vaikka tämä ei nyt olekkaan normaali käytäntö että heräämöön tullaan...

Sain pienen, ruttukurttuisen poikani hetkeksi viereeni ja mieheni kuiskasi minulle että koko asian järjesti työvuorossa ollut tuttu kätilö, ei ole ollenkaan tavallista että isä saa edes hoitaa vauvaa samantien kun vauva on hätäsektiolla otettu äidin kohdusta.

Aamulla pääsin omalle osastolle, huoneeseen 7. Se oli kahden hengen huone ja poika pienoinen tuotiin sänkyni viereen omassa pienessä "saippualaatikossaan", huoneessa ei ollut ketään muuta äitiä. Olin hieman nyreissäni miehelleni joka oli päästänyt vauvamme hetkeksi silmistään mutta mies rauhotteli minua sanoen että vauva oli ollut poissa hänen silmistään vain ihan pienen hetken, juuri ennen tuloani osastolle.

Viikonloppu sujui ihan hienosti, imetin vauvaa vähän väliä ja maitoa tuli heti alusta saakka ihan kiitettävästi. Vauvan verensokereita käytiin välillä ottamassa mutta nehän kuuluvat tietyssä rajoissa normaaleihin tutkimuksiin, vallankin kun kyseessä oli hieman ennenaikainen synnytys.

Tyrmistyin kyllä melkoisesti kun minulle tarjottiin "vierihoitohuonetta" ja mennessäni siihen huoneeseen siellä oli äitejä vuoteissaan rivissä eikä yhdelläkään ollut vauvaa lähellään. Kysyin että entäs kun minä kyllä haluan pitää lapseni luonani ihan koko ajan ja sain iloisen vastauksen "voi on meilläkin vauvat täällä aina välillä, ei haittaa yhtään vaikka yölläkin kävisit hakemassa vauvasi hetkeksi tänne".
Siis mitä ??!! hetkeksi tänne, missäs ne vauvat sitten ovat ne muut ajat...no tietenkin vauvalassa että äidit saavat levätä rauhassa. Just joo, minähän en tasan päästä vauvaani mihinkään vauvalaan, hän on minun lapseni ja minun on hoidettava häntä yöllä ja päivällä, ihan varmastikkaan en voisi levätä jos lapseni olisi jossain näkymättömissä. Käännyin ovelta kannoillani ja ilmoitin että taatusti en suostu menemään huoneeseen jossa maata mätkötetään kuin maitokannut paikoillaan ja hoidetaan vauvoja vain silloin kun tuntuu että viitsii.

25.4.1994 - 28.4.1994
Sunnuntaina alkoi mennä "hermot", vauvan verensokereita käytiin mittaamassa vähän väliä ja koko ajan. Aina oli joku tulossa tekemään reikää pienen lapseni kantapäähän eikä kukaan kertonut tuloksista mitään.

Minähän en kestä että rakastani satutetaan vaan aloin meuhkaamaan että haluan lapseni heti-oitis glukoositippaan että loppuu tämä rääkkääminen. Joku hoitajista ehdotti että annettaisiin luovutettua maitoa, josko se auttaisi. Voi yhden tähden sentäs, minultahan tuli maitoa aivan hirveästi ja se maito oli tehty juuri minun vauvaani varten, juuri sen hetkistä kehitystään varten.

Lastenlääkäri tuli sitten kiukuttelemaan että enkö anna hoitaa lastani, otanko vastuun hoidostaan itselleni, enkö ymmärrä että alhainen verensokeri voi aiheuttaa aivovaurionkin.... Tässä vaiheessa olin jo suorastaan hysteerinen, kiljuin kurkku putkella että siksipä juuri haluankin sen glukoositipan laitettavaksi ettei tule ongelmia ja nostin kaikenkaikkiaan semmoisen mellakan että lääkäri päätti laittaa pojalleni sen glukoositipan.

En antanut, tietenkään, kenenkään hoitajan lähteä viemään poikaani vastasyntyneiden teho-osastolle vaan työnsin häntä itse siinä saippualaatikossaan osastolle.

Siellä sitten lääkäri laittoi lapsen tippaan ja ilmoitti "voit mennä osastolle takaisin". HETKINEN !!! Siis minähän en jätä lastani toiselle osastolle, miksen voi viedä häntä mukanani, osataan niitä tippoja seurata siellä minunkin osastollani. Juu se ei käy, vauvat hoidetaan tällä osastolla ja äidit toisella. Jahas, no minäpä sitten länttäsin takapuoleni lattiaan poikani viereen ja ilmoitin että poistun paikalta vain kilon palasina, minua ei eroteta lapsestani.

Hetken neuvottelujen jälkeen yllättäen osastolta löytyi pieni huone jonne sain mennä, vauvaa en saanut syöttää omassa tahdissani vaan häntä punnittiin vaipan kanssa, sitten imetyksen jälkeen ja välillä otettiin verikokeita. No, tämän kestäisin kyllä, sainhan sentäs istua käytävällä pitämässä näköyhteyttä lapseeni vaikken saanutkaan pitää häntä koko aikaa sylissäni.

Ilmoitin sitten iltavuoron porukalle että kertovat yövuorolle missä olen jotta minut haetaan paikalle ennen verikokeenottoa; sen jälkeen oli imetyslupa ja halusin olla tietenkin paikalla lohduttamassa lastani. Minulle luvattiin viedä tieto eteenpäin mutta...illalla kello 23 hoitaja tuli herättämään imetystä varten. Ryntäsin poikani luokse ja olin ihan ihmeissäni kun hän oli niin tavattoman rauhallinen eikä ollut halukas syömäänkään. Hoitaja kertoi että vauva itki äsken ihan reippaasti kun näytettä otettiin, annettaisiinko vähän lisämaitoa... MITÄ ???!! Miksei minua oltukaan haettu kuten oli sovittu ?? Miksi ihmeessä lapselleni oli laitettu myös huvitutti suuhun vaikka olin sen käytön nimenomaisesti kieltänyt. Voi sun...sanonko  mä mitä...olin niin kamalan vihainen, meuhkasin ja metelöin, kirosin ja karjuin ja hoitaja oli ihan järkyttynyt "rajusta reaktiostani pieneen inhimilliseen tiedonkatkoon". Oikeasti hei haloo pahvi, minä kuvittelin voivani luottaa ammatti-ihmisiin ja jätin (vastoin vaistojani ja tunteitani) vauvani heidän hoitoonsa ja sitten minulle selviää että luottamukseni on petetty !

Aamulla olimme sitten yökön kanssa jo väleissä, saimme puhuttua asiat halki. Toki sinne papereihin tuli merkintä "äiti erittäin aggressiivinen" mutta mitäpä sen on väliä. Minähän olin aggressiivinen, joskin mielestäni ihan aiheesta.

Tiistai meni itkiessä, en saanut pitää lastani sylissänikään muulloin kuin ruoka-aikoina. Illalla homma meni entistä kamalammaksi: iltavuoro ilmoitti yllättäen (minulle etukäteen asiasta edes kertomatta) että labra käy 4 tunnin välein ja vain silloin saan imettää. Minulle oli annettu ohjeeksi imettää kolmen tunnin välein ja labran käynnit siis 4 tunnin välein. Tästä tuli taas kerran riitaa osastolla...keskiviikkona selvisi että minä olin ollut oikeassa. Keskiviikkona sitten tippa poistettiin ja sain ottaa lapsoseni kanssani siihen pieneen huoneeseen siellä osastolla.

Ellei lapsuudenaikainen ystäväni olisi ollut sattumoisin tuolla vastasyntyneiden teho-osastolla harjoittelujaksolla en olisi saanut koko aikana ruokaakaan...systeemi kun menee niin että äidit saavat ruoan omalla osastollaan ja sillä selvä. Minähän en voinut jättää lastani teho-osastolaisten hoitoon kun kerran olin menettänyt heihin luottamukseni mutta ystäväni Annen valvontaan hänet pystyin jättämään. Kipitin kuin orava omalle osastolleni ruoka-aikaan, loppasin eväät seisaaltani suuhuni ja ryntäsin takaisin pieneni luokse.

Sain vasta Annen tultua osastolle tietää että missään vaiheessa silloin alkuaikojen verikokeita otettaessa ei vauvaseni verensokeriarvot olleet alle kriittisen rajan. Koko hirveä härdelli oli siis oikeasti täysin tarpeeton ! Jos minulle olisi kerrottu alusta saakka mitä arvot näyttävät niin olisin suhtautunut verikokeiden ottoon rennommin, nyt olin koko ajan siinä luulossa että ollaan siellä ala-rajan alapuolella ja siksi kiirehdin glukoositippaan laittoakin.

Keskiviikkona entisen työpaikkani entinen lääkäri, joka nyt siis oli osasto 2:n lääkärinä, kävi nuhtelemassa minua. Hänen saamiensa tietojen mukaan en ole levännyt riittävästi, ehdotti minulle unilääkettä jotta voisin toipua. Joopa joo, unilääkettäpä hyvinkin...älä mies unta näe. Tunnustin olevani väsynyt mutta vain siksi että minun luontaisia vaistojani toimia lapseni äitinä ei hyväksytä.

Torstaina 28.4. aamulla meidät siirrettiin takaisin sinne osastolle jossa niitä äitejä vauvoineen oleili (pääsin takaisin siihen kahden hengen huoneeseen) ja sitten mieheni vakuutti puhelimitse lääkärille että varmasti saan levätä kotona riittävästi, halusimme kotiin omaan rauhaan niin pian kuin mahdollista.
Toki miehelleni annettiin ensin väärä puhelinnumero josta lääkäriä piti tavoitella...mieheni nauroi että se numero joka hänelle annettiin oli Kangasvuoren sairaalan numero (silloin se oli ns.mielisairaala...) joten kaipa sekin lipsus oli hoitajalta puoliksi vinkkinä siitä missä tälläisen äidin olisi oikeasti kuulunut olla.

Perjantaina 29.4.sitten sain luvan lähteä kotiin. Tietenkin pidin ennen mieheni saapumista lääkäreille nuhdesaarnan saamastani kohtelusta ja siitä että äidinvaistoja ei hyväksytä vaikka kyseessä on yksi maailman tärkeimmistä vaistoista.

Illalla kun Pekka tuli ja pääsimme kotiin, olimme niin tavattoman rentoutuneita että vaikka vauvamme halusikin rintaa parin tunnin välein, olimme tyytyväisiä siihenkin. Enkä ollut edes väsynyt tai uupunut kuten lääkärit olivat arvelleet minun olevan. Eivät raasut tajunneet että kun äidinvaistot ovat täysillä pelissä niin jokin tiheä syöttö ei ole mikään ylitsepääsemätön juttu vaan suorastaan itsestäänselvyys josta ei osaa hermostuakkaan.
tästä jatkan sitten kertomalla muistojamme vauva-ajasta...